Olen uskovainen – miksi se ei näy blogissani?
Uskon Jeesukseen, ja usko on aina näytellyt suurta roolia elämässäni. Koen, että se on vankka perusta, jolle maailmankatsomukseni, arvomaailmani ja oikeastaan koko elämäni valintoineen pohjautuu. Olen tavannut niin mieheni kuin monet lähimmät ystävänikin seurakunnassa, ja jos minun pitäisi sanoa, millä asialla on ollut eniten vaikutusta elämääni, ihmissuhteisiini ja koko minuuteeni, usko olisi listan kärkipäässä. Viime aikoina uskontoaiheista kirjoittaminen tänne blogiin on kuitenkin tuntunut hyvin vaikealta.
En ole ylipäätäänkään ollut ikinä ihminen, joka toisi uskoaan kovin rohkeasti tai selvästi esiin muualla kuin toisten uskovien piirissä. Olen kyllä saattanut kertoa esimerkiksi opiskelukavereille kuulumisten vaihdon yhteydessä, että kävin viikonloppuna seurakunnassa, mutta mitään selkeää ”hei, olen muuten uskovainen” -repliikkiä ei suustani juuri kuule. Jotenkin omista mielipiteistä on kokenut helpommaksi pysyä hiljaa, kun maailmankuvani eroaa monessa asiassa niin jyrkästi muiden keskustelun osapuolten kannoista. Vuorovaikutus tuntuu usein helpommalta ja turvallisemmalta, kun asia ei muodosta minun ja toisen osapuolen väliin tiettyä epäluuloisuuden muuria, jolla aika monet tuntuvat uskoviin suhtautuvan. Harvoin hyvänpäiväntuttujen kanssa myöskään pystyy keskustelemaan aiheesta niin perusteellisesti ja avoimesti, että siitä voisi olla hyötyä ajattelutapojen laajentumisen kannalta.
Suurin syy hiljaisuuteeni onkin varmasti pelko. Se, etten halua leimautua toisten silmissä pelkäksi aivopestyksi ja ahdasmieliseksi idiootiksi. On turvallisempi olo, kun tulee kohdatuksi ihan normaalina tyyppinä, ei jonain uskovaishihhulina. Toisaalta siinä, etten kerro asiaa suoraan, on myös varjopuolensa. Muut pysyvät aina ikään kuin käsivarren mitan päässä, kun he eivät tiedä minusta tätä asiaa, sitä, mille identiteettini ja ajatusmaailmani perustuu. Minulla on toki ihania ystäviä myös hengellisten piirien ulkopuolelta, ja he tietävät minun uskovan Jumalaan ja käyvän seurakunnassa, mutta jopa heille koen usein vaikeaksi aiheeseen liittyvien ajatusteni ilmaisemisen suoraan. Juttelemme aina kaikesta muusta. Paljolti kyse on nimenomaan omasta pelostani: kyllä he ehkä ymmärtäisivät, mutten vain itse uskalla kertoa.
Samasta syystä uskonnon käsittely blogissa tuntuu vaikealta. Olen kyllä kirjoittanut kuluneen vuoden aikana muutamia uskoa käsitteleviä tekstejä, mutta nykyisin en oikein tiedä, mistä näkökulmasta aihetta olisi luontevaa lähestyä. Kun julkaisin blogiani Bloggerissa täysin anonyymina ja lukijoita oli yksi kappale (oma mieheni), pystyin kirjoittamaan ajatuksiani varsin sensuroimattomasti ja miettimättä, millaisia reaktioita ne mahdollisesti lukijoissa aiheuttaisivat. Saatoin kirjoittaa siten, kuin lukijakuntana olisivat muut uskovaiset ja kristillisistä teemoista perillä olevat henkilöt. Nyt Lilyyn siirtymisen myötä blogiin kuitenkin eksyy ihan oikeita lukijoita, joista valtaosalle kristilliset aiheet tuskin aukeavat ihan yhtä itsestäänselvästi kuin seurakuntakavereilleni tai hengellisissä piireissä aktiivisesti pyöriville uskoville. Pelkään väärinymmärryksiä, ja ehkä syvemmän hengelliset aiheet menisivät tavallisilta tallaajilta myös yli hilseen. Lukijalle, joka ei itse ole uskossa, Raamatusta kumpuavat pohdinnot tai oman henkilökohtaisen Jumalasuhteeni puiminen eivät todennäköisesti olisi millään muotoa mielekästä tai mielenkiintoista luettavaa. Siksi olen pysytellyt teemasta hissukseen ja keskittynyt perhe- ja lifestyle-aiheisiin.
Mieheni on koko bloggaustaipaleeni ajan ollut sitä mieltä, että minun kannattaisi tuoda blogissa selkeämmin esiin uskoani. Keskustelimme aiheesta taas taannoin koiralenkillä. Osittain olen samaa mieltä hänen kanssaan: olisi kiva kirjoittaa välillä kristillistäkin sisältöä. Tuntuu kuitenkin vaikealta yhdistää nämä eri paletit, ”tavallinen” blogisisältö ja hengelliset aiheet. Vaikka olen kristitty, mietin tietenkin arjessani paljon muitakin asioita, eikä uskon mielestäni tarvitsekaan paistaa läpi jokaisesta tai edes valtaosasta postauksia. Voisin toki kirjoittaa välillä hengellisiin teemoihin liittyviä tekstejä ja kohdentaa ne selkeästi uskovalle yleisölle, mutta silloin ne tavalliset tyypit, jotka haluavat lähinnä lukea elämästä vauvan kanssa, kaikkoaisivat luultavasti aika äkkiä. Minkään sortin evankeliointi ei myöskään yleensä houkuta ei-uskovia lukijoita, vaan saa lähinnä ärsyyntymään. Miten siis kirjoittaa kristillisistä teemoista ilman, että tulee väärinymmärretyksi, saa aikaan aggressiivisen debatin tai karkoittaa kaikki muut kuin uskovaiset lukijat pois ruudun ääreltä? On tuntunut, että jos haluan jonkun lukevan muita aiheita käsitteleviä tekstejäni, hengellisiä asioita ei kannata tuoda esiin. Jos profiloidun kristityksi bloggaajaksi, ei-uskova valtaväestö ei ehkä koe minua niin samaistuttavana tyyppinä, jonka juttuja olisi kiva seurata.
Tavallaan tällä ei pitäisi olla väliä, koska kirjoitan blogia pääasiassa itselleni, enkä edes ole tavoitellut lukijakunnan laajentumista kuin vasta murto-osan blogini elinkaaresta. Mutta on sillä ehkä kuitenkin merkitystä, sittenkin. Väkisinkin sitä alkaa miettimään, onko uskonnollisten aiheiden esiin tuomisessa mitään järkeä, jos kukaan ei ole kiinnostunut lukemaan niistä ja karkoitan niillä vain samalla nekin ihmiset, joita perhe- ja lifestyle-tekstini kiinnostaisivat. Vaikken edes tiedä, ketä blogini lukijat ovat, en halua edes jonkun satunnaisen henkilön ruudun toisella puolella ajattelevan minusta negatiivisesti. Sama ilmiö pätee siis netissä kuin tosielämässäkin. Eihän silläkään ole oikeasti mitään väliä, jos joku yliopiston ryhmätyöpari kohottelee minulle kulmiaan tai pitää tiukkapipona vakaumukseni vuoksi, mutta ajatuksena sellainen vain tuntuu niin epämiellyttävältä. Olisi kivempi vain olla kaikkien mieleen, vaikka se on täysin mahdotonta.
Ehkä otan siis tästedes tavoitteekseni ottaa edes niitä pienen pieniä askeleita kohti avoimempaa uskosta ja itsestäni kertomista niin tosielämässä kuin täällä bloginkin puolella.