Äitinä ystävien merkitys korostuu
En ole koskaan kokenut olevani kovin sosiaalinen tyyppi. Viihdyn kyllä ihmisten seurassa, mutta olen ehdottomasti introvertti ja ystäväpiirini on aina ollut aika pieni. Jo lapsena ja nuorena tykkäsin yleensä tulla koulun jälkeen kotiin puuhailemaan omia juttujani sen sijaan, että olisin viettänyt aikaa kavereiden kanssa. Vaikka meillä oli koulussa tosi kiva ja tiivis tyttöporukka, vapaa-ajalla en kaivannut kovin usein seuraa, vaan päinvastoin liian tiuhaan sovitut menot olivat minulle enemmänkin stressin aihe. Sama on jatkunut nyt aikuisiälläkin: vaikka minulla on esimerkiksi seurakunnassa jonkin verran tuttavia, joita on kiva tavata silloin tällöin lautapelien tai muun ajanvieton merkeissä, todella läheisiä ystäviä minulla on mieheni lisäksi vain yksi.
Nyt äitinä olen kuitenkin huomannut, että tämäkin asia on muuttunut hieman. Samalla tapaa kuin en nyt äitiyslomalla jaksa olla koko aikaa vain kotona, vaikka ennen lasta kotoilu oli suosikkipuuhaani, en myöskään jaksa olla koko aikaa kahden vauvan kanssa. Vaikka lapsi on jatkuvasti paikalla ja läsnä, hänen kanssaan ei vielä voi keskustella tai vaihtaa ajatuksia. Siksi aikuisseura ja ajatusten purkaminen jollekulle vertaiselle on tuntunut tosi tärkeältä. Vanhemmuus on niin iso muutos ja siinä riittää niin paljon sulateltavaa, että arkea on kiva jakaa ja äitiydestä keskustella muidenkin kuin vain oman puolison kanssa. Juttelu ja tapaamiset toisten äitien kanssa ovat paitsi oiva keino purkaa tuntoja, myös helpottaneet syyllisyydentunteitani. Lisäksi samassa elämäntilanteessa olevilta kavereilta saa hyviä vinkkejä ja ideoita vauvatarvikkeisiin, arkirutiineihin ja muuhun sen sellaiseen. Kaikki äidit ovat erilaisia, kaikkien lapset ovat erilaisia ja myös elämäntilanteet vaihtelevat, mutta silti samaistumispintaa riittää.
Äitiyden myötä myös tutustuminen uusiin ihmisiin on mielestäni helpottunut. Lasten ansiosta on ainakin jotain yhteistä maaperää, jolta alkaa rakentaa puheenaiheita. En ole yleensä todellakaan mikään aloitteentekijä ihmissuhteissa, mutta äidiksi tultuani olen yllättänyt itseni ottamalla paristi ohjia käsiini. Kun puolivuotiaiden ryhmäneuvolassa perustettiin WhatsApp-rinki samalla alueella asuville vanhemmille, kysyin, haluaisiko joku lähteä kanssamme vauvalorutteluun, vaikka kukaan muu ei ollut viestitellyt ryhmässä mitään. Sain toisen kivan ja puheliaan äidin kaverikseni, ja vaikka vähän koronastakin johtuen yhteydenpito jäi siihen yhteen kertaan, tuli itselle hyvä fiilis siitä, että uskalsin tehdä aloitteen. Ei sen tarvitse sen kummempaa olla! Seuran kysyminen jonnekin tai muu matalan kynnyksen hengailu ei vielä tarkoita, että toisen kanssa täytyisi tulla joksikin sydänystäväksi. Voidaan käydä jossain, rupatella ja sanoa moikat. Mutta aina on olemassa myös se mahdollisuus, että kevyt tapaamisehdotus johtaa uuteen ihanaan ystävyyssuhteeseen. Tavallaan aktiivisuudella ei siis menetä mitään, mutta voi saada paljon.
Olen nimittäin saanut nyt äitiyden myötä elämääni myös ihan uuden ystävän. Vastasin loppukeväästä uskovaisten äitien Facebook-ryhmässä äitikavereita etsineen tytön viestiin. Hän oli kanssani samalta paikkakunnalta, saman ikäinen ja lapsillakin on vain puoli vuotta ikäeroa. Vaikka ensin epäilytti, että mitä jos emme tulekaan juttuun ja koko homma alkaa kaduttaa, laitoin hänelle viestiä. Ja saman tien tuntui, että olemme samalla aaltopituudella! Alkuun viestitelimme ahkerasti ja nyt olemme tavanneet useampaan kertaan. Tuntuu hassulta, että vaikka takana on vasta yhden käden sormilla laskettava määrä tapaamisia, olemme ehtineet puhua tosi syvällisesti kaikenlaisista äitiyteen liittyvistä kokemuksista, epävarmuuksista ja haasteista. Kertaakaan ei ole tarvinnut yrittää keksiä väenvängällä puheenaiheita. Vaikka ennen ekaa tapaamista toki keksin varalle pari keskustelunaloitusta siltä varalta, että juttu ei luistaisi ollenkaan, haha!
Olen tosi kiitollinen ja iloinen tästä uudesta kaverista. Ystävät ovat oikeasti tosi tärkeitä, ja vaikka en ehkä tarvitse kovin montaa, niin ilman heitä en vain pärjäisi. Etenkään nyt, kun elämä on lapsen myötä muuttunut niin paljon. Tulevan syksyn ja kevään myötä se muuttuu vielä lisää, kun jatkan opiskeluja ja pikkuneiti aloittaa vuodenvaihteessa päivähoidon. Vanhempainvapaan vaihtuessa osa-aikaiseen opiskelemiseen aikaa istua kahviloissa, kierrellä leikkipuistoja tai vierailla perhekerhoissa ei ehkä ole enää yhtä paljon varsinkaan, kun paras ystävänikin aloittaa parin viikon päästä työt. Mutta ehdottomasti haluan järjestää aikaa kavereille jatkossakin. Enkä malta odottaa, että iän myötä myös lapset alkavat saada toisistaan ihan uudella tavalla irti! Sitten vähän isomman lapsen vanhempana äitikaverit ovat takuulla entistäkin arvokkaampia, kun myös lapset saavat tapaamisilla ikätoverien seuraa.