Äitiys on elämäni suurin haaste, onni ja opetus

Hyvää äitienpäivää! Sain aamulla esikoiselta päiväkodissa askarrellun kukkakortin, jonka sisällä oli paperimassasydän. Sydämen voi kylvää multaan ja siitä kasvaa kukkia. Sillä aikaa, kun vein itsekseni rauhassa koiran lenkille ja kuuntelin podcastia, kuopus oli askarrellut isän avustuksella dubloista sydämen, jonka sisältä löytyi ”itse” kirjoitettu pieni kortti. En voinut kuin todeta ääneen: maailman rakkaimmat lapset, te olette niin parasta.

Tämä on kolmas kerta, kun vietän äitienpäivää itsekin äitinä, ja olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla äiti. Olen ennenkin kertonut, kuinka siirtymä minusta yksilönä äidiksi ei ollut minulle henkisesti ihan helppo. Eikä se toki ole sitä koko aikaa vieläkään. Lapsen tuomaan valtavaan elämänmuutokseen on hyvin vaikea valmistautua etukäteen. Silti koen, että juuri äitiys on merkityksellisin ja kasvattavin asia, jonka tulen luultavasti koskaan kokemaan. Se ei ole helppoa tai läheskään aina edes kivaa, mutta en usko, että mikään muu voisi tuoda samanlaista merkitystä elämääni. Kun tulee äidiksi, on vain pakko kasvaa sen roolin kokoiseksi.

Vaikka minulla on toki paljon muitakin unelmia ja toiveita, tiedän, että tämä on pohjimmiltaan se kaikista tärkein tehtäväni elämässä. Astuin äitiyteen varsin nuorena, 22-vuotiaana, ja koen, että vanhemmuus on ollut minulle todella hyödyllinen oppimatka juuri tähän kohtaan. En usko, että äitiyden läpi käyminen olisi yhtään sen helpompaa, vaikka olisin odottanut pidempään – ehkä jopa päinvastoin. Lisäksi nyt saan elää paitsi lasteni, myös äitiyden avulla saavuttamani kasvun kanssa pidempään. Tai että kun käyn tämän prosessin lävitse nuorena, vietän suurimman osan ”vapaasta” aikuiselämästäni vasta kaikkien näiden oppien kanssa sitten lasten itsenäistyttyä. Toivon, että osaan äitiyden myötä arvostaa tiettyjä asioita aiempaa enemmän vielä sittenkin, kun lapset eivät ole enää minussa yhtä tiiviisti kiinni kuin nykyisin.

Toki samoja asioita voisi oppia ja oivaltaa toisiakin reittejä pitkin, mutta itse koen, että nimenomaan äitiys on haastanut ja siten puskenut minua eteenpäin enemmän kuin mikään muu yksittäinen kokemus voisi. Vanhemmuus on niin kokonaisvaltaista. Varsinkin tässä vauva- ja pikkulapsivaiheessa se imaisee helposti elämän täysin. Oma identiteetti ja muut haaveet ja kiinnostuksenkohteet eivät toki katoa mihinkään, mutta ihan jo konkreettista ajankäyttöä mietittäessä perhe täyttää arjesta ylivoimaisesti suurimman kaistaleen. Vaikka entinen meikäläinen viettäisi lauantaipäivän mieluiten omien juttujen parissa, kotona tietokonepelejä pelaten ja netissä surffaten, äitiminän on keksittävä jotain hedelmällisempää tekemistä, mentävä ulos lasten kanssa, mietittävä enemmän toisten kuin omista tarpeista käsin. Kun ajankäytön on ollut pakko muuttua, myös oman itsen on ollut pakko muuttua ainakin joiltain osin. Toki sitä netissä surffailuakin saa ja voi tehdä, mutta sitten illalla pari tuntia.

Vaikka nämä pikkulapsivuodet ovat ainutlaatuisuutensa lisäksi kuluttavia, ne eivät myöskään kestä ikuisesti. Varsinkin esikoisen vauva-aikana se pääsi usein unohtumaan – tuntui, että elämäni on pelkkää äitiyttä tästä ikuisuuteen. Nyt, kun ensimmäiset kolme vuotta äitinä ovat kohta takanapäin ja sylissä on jo vauva numero kaksi, osaan ehkä suhteuttaa vanhemmuuden eri tavalla aikaperspektiiviin. Jos nyt emme intoudu enää hankkimaan kovin montaa lasta tai iltatähteä, sellainen kiinteä lapsissa kiinni olemisen aika kestää elämästäni ehkä kymmenen vuotta. Se on loppujen lopuksi tosi vähän. Kun täytän neljäkymmentä – eli olen tilastollisesti suunnilleen elinikäni puolivälissä – kaikki lapseni ovat todennäköisesti jo teinejä. Sitä tuntuu näissä uhma-, vaippa- ja sosekiemuroissa tosi hassulta ajatella.

Kun esikoinen on tehnyt siirtymää hoivattavasta pienokaisesta yhä enemmän ja enemmän omaa tahtoaan ja persoonaansa ilmaisevaksi lapseksi, olen tajunnut konkreettisesti sen, kuinka erilaisia vaiheita vanhemmuuden varrelle mahtuu. Itse en ole ehtinyt kokea niistä kuin häviävän pienen kaistaleen, mutta se on saanut arvostamaan aiempaa enemmän juuri kulloinkin käsillä olevaa hetkeä. Jokaisessa lasten kehitysvaiheessa on omat erityiset, ihanat ja haasteelliset puolensa. Odotan mielenkiinnolla, millaisia vuosia meillä on edessä, mutta samalla on täydellistä olla juuri nyt juuri tässä.