Äitiys teki minusta tehokkaan
Kuten jonkin aikaa sitten kerroin, olen esikoisen päiväkodin aloituksen myötä alkanut käyttää kuopuksen päiväuniaikoja gradun kirjoittamiseen. Se ei ollut alun perin suunnitelmissani – minun oli tarkoitus olla ihan rauhassa äitiyslomalla tämä kevät ja varmaan vielä syksykin, ja alkaa miettiä opiskelujuttuja uudelleen vasta vuoden päästä. Opiskeleminen vielä tässä vaiheessa ei olisi mitenkään pakollista. Äitiyslomalla olo ei kuluta opinto-oikeutta eikä minulla muutenkaan ole mikään hoppu saada koulua päätökseen. Miksi en sitten vain nauti rennoista kotipäivistä vauvan kanssa ja käytä päiväunien omia hetkiäni vaikka leffoja katsellen?
Olen kokenut (ainakin näin alkuun) opiskelun tosi motivoivaksi ja innostavaksi. Päivät, joina taapero on päiväkodissa, ovat eräänlaista lomaa – niin paljon yksinkertaisemmalta tuntuu hoitaa kahden lapsen sijasta ainoastaan yhtä. Opiskelu ei ole rasittava velvoite, vaan johonkin älylliseen uppoutuminen tuntuu päinvastoin tuovan kaivattua vastapainoa lastenhoidolle. Vaikka voisin vallan hyvin käyttää vauvan päiväunet johonkin, joka edistää ainoastaan viihtymistäni, valitsen ihan mielelläni artikkelien selailun ja gradutekstin näpyttelyn. Etenemiseni on toki onnettoman hidasta, koska viikonloput pidän yleensä vapaata ja aina jostain tulee joku korona tai räkätauti ja pitää esikoisen viikon kotona päiväkodista. Välillä vauva nukkuu puoli tuntia ja loput koiralenkillä ja päiväkotimatkalla autossa. Mutta ainakin valitsen yrittää opiskella, jos se on mahdollista.
Ja tämä on ollut aika jännä huomata! Koska vielä esikoisen vauvavuotena en olisi voinut kuvitellakaan uhraavani päiväunien omaa hetkeäni opiskelulle. Päinvastoin, vaikka vauva nukkui hyvin – ja pikkuvauvathan oikeasti nukkuvat paljon – koin oman vapaa-aikani vähenemiseen sopeutumisen melkeinpä vaikeimmaksi jutuksi äidiksi tulemisessa. Ennen esikoisen syntymää olin elänyt todella rentoa elämää. Opiskelin, mutta koska se on aina ollut minulle helppoa ja yliopiston tahti hyvin joustava, päiviini jäi aina myös todella runsaasti vapaa-aikaa. Olin tottunut siihen, että minulla oli tuntitolkulla aikaa tehdä mitä halusin: surffailla blogeissa, haahuilla netissä ja niin edelleen. Koska olin siihen tottunut, tunsin myös kaipaavani runsaasti ”rentoutumisaikaa”. Olen luonteeltani ehdottomasti introvertti, joten jatkuva toisen tarpeiden täyttäminen ja saatavilla oleminen uuvutti, vaikka vauva olikin ihana ja rakas.
Tiettyyn tekemisen ja tehokkuuden määrään kuitenkin tottuu. En edelleenkään ole mikään supertehopakkaus siinä mielessä, että kaipaan totta kai edelleen ihan sitä ”hyödytöntä” rentoutumisaikaakin, kun selaan kännykkää tai katselen miehen kanssa leffaa. Mutta siinä missä muutama vuosi sitten olisin kokenut itseni illalla tosi väsyneeksi, jos en olisi koko päivänä saanut muuta täysin häiriötöntä omaa tuokiota kuin parin tunnin opiskeluhetken, nyt koen sen useimmiten vallan riittäväksi.
Olen huomannut, että levon ja rentoutumisen kannalta olennaista onkin ehkä ennen kaikkea vaihtelu. Tietenkään opiskelu ei tuntunut levolta silloin ennen lapsia, kun se oli lähestulkoon ainoa vastuullinen hommani ja velvollisuuteni. Nyt se on kuitenkin jotain hyvin erilaista kuin ”päätyöni” lastenhoito. Siten siihen uppoutuminen tuntuu omalla tavallaan rentouttavalta. Lasten kanssa oleminen on jatkuvia keskeytyksiä, juttelua, toistoja… vaativaa, mutta samalla erittäin yksinkertaista tekemistä. Opiskelu on pitkäjänteistä, siinä täytyy oikeasti ajatella ja aivot pääsevät työskentelemään aivan erilaisten konseptien parissa.
Ennen lapsia mielsin rentoutumiseksi ainoastaan ne ajat, kun sain tehdä rauhassa aivan mitä halusin. Nykyisin voin löytää virtaa muistakin hetkistä. Vaikka tekisin jotakin hyödyllistä, kuten laittaisin ruokaa enkä olisi täysin omissa oloissani irrallaan vastuusta, voin silti ajatuksissani irrottautua miettimään omia juttujani. Myös lasten kanssa ollessa on mahdollista saada omia pieniä ”mikrotaukoja”. Esikoinen saattaa viihtyä omissa leikeissään jo aika pitkiäkin tuokioita ja vauvakaan ei kaipaa täysipainoista viihdytystä 24/7. Näin ollen kahden tunnin opiskelusessio ei ole lopulta ainoa taukoni päivässä, vaikka se olisikin ainoa pidempi hetkeni omissa oloissani.
Koen, että ajankäyttöni ja vapaa-aikani laatu ylipäätään on parantunut huomattavasti lasten myötä. En todellakaan ehdi enää seurata yhtä monia tv-sarjoja tai tehdä turhanpäiväisiä ”mikä hedelmä olet” -nettitestejä. Valikoin paljon tarkemmin, mihin aikani uhraan, ja esimerkiksi YouTube-videot katson lähes poikkeuksetta tuplanopeudella. Instagramin stoorit ehdin kyllä vilkaista jossain välissä päivän aikana muutenkin, mutta kun saa pidemmän keskeytyksettömän oman ajan, uppoudun mieluummin tekemiseen, josta jää jotain konkreettista käteen. Blogin kirjoittaminen tai opiskelu tuo vaihtelua, erilaista rentoutumista ja samalla ”tulosta”.
Lasten myötä on ikään kuin vähän pakko skarpata ja alkaa miettiä, mihin ne huimasti vähentyneet omat hetkensä haluaa sijoittaa. Lorvailuun ei ole samalla tavalla varaa, jos aikoo joskus ehtiä muutakin. Kun tietää, ettei vapaa-aikaa tipahda tuosta vain lisää, toimeen tulee tartuttua tehokkaammin eikä aikaa halua tuhlata johonkin, mistä ei lopulta seuraa sen enempää tulosta kuin mielenrauhaakaan. Vaikka välillä totta kai kaipaan lapsettoman elämänvaiheen loputtomia pelimaratoneja ja laiskoja lauantaipäiviä, koen, että ajankäytön kannalta lapset ovat olleet minulle parhaita mahdollisia opettajia.