Äitiys yllätti minut

Olen ollut äiti kymmenen kuukautta. Siitä huolimatta, että olen tehnyt töitä päiväkodissa, ollut vapaaehtoisena seurakunnan pyhäkouluissa ja seurannut vuosikaudet lukuisia perheblogeja, vanhemmuuden arki tuli minulle yllätyksenä. Vaikka raskausaika on periaatteessa yhdeksän kuukauden jakso lapsen odottamista ja tulevan valmistelemista, ainakin omalla kohdallani valmistautuminen vauvaan oli raskaana ollessa aika pinnallista. Päällimmäisinä mielessä olivat käytännön askareet, kuten erilaisten hankintojen tekeminen sekä tiedon haalinta, koska henkisestä puolesta tuntui niin vaikealta saada otetta. Enhän voinut etukäteen tietää, millaista arkemme olisi tai millainen lapsestamme tulisi. Ajattelenkin, että tietyllä tapaa äitiyteen ei voi varautua ennalta.

Toki monet miljoonaan kertaan toistellut faktat olivat tiedossa: vauvaa rakastaa eri tavalla kuin ketään muuta, päivät tulevat täyttymään hänen hoitamisestaan, oma aika vähenee, yöt ovat katkonaisia. Mutta etukäteen oli vaikea kuvitella, mitä muutokset tarkoittaisivat käytännössä juuri minun kohdallani tai miltä ne ihan oikeasti tuntuisivat. Mielikuvat päivistä vauvan kanssa olivat sumuisia, en tiennyt, mitä ne konkreettisesti meidän perheessämme pitäisivät sisällään. Tavallaan ehkä sysäsin asian tarkemman pohdinnan eteenpäin, koska en vain osannut valmistautua mihinkään niin tuntemattomaan.

Monesti puhutaan siitä, miten vapaaehtoinen lapsettomuus lisääntyy ja nuorilla aikuisilla on negatiivisia mielikuvia ”Prisma-elämästä”, jossa lapset vievät pois kaiken mukavan. Minulla oli päinvastoin etukäteen hyvin ruusuinen kuva vanhemmuudesta. Tietenkin tiesin, että rankkaa voi olla eikä äitiys ole pelkästään kivaa, mutta minulle se oli enemmänkin ajatuksissa pyöriteltävä mantra kuin konkreettinen ja sisäistetty tieto. Luotin koko ajan siihen, että kyllä meillä kaikki hyvin menee. Jopa vähän loukkaannuin, kun äitini sanoi lapsihaaveista kertoessani, että ensin kannattaa nauttia rauhassa kahdenkeskisestä parisuhdeajasta. Kyllä minä olen valmis, ajattelin. Edelleenkin olen sitä mieltä, että olen nyt yhtä valmis äidiksi kuin olisin ollut kymmenen vuoden päästäkin, mutta nyt ymmärrän paremmin, mitä äitini tarkoitti sanoessaan, että aika pienten lasten kanssa voi olla oikeasti tosi raskasta.

Vaikka äitiyden haasteista puhutaan nykyään aika avoimesti, lopulta kaikki tekstit päättyvät aina sen korostamiseen, että kyllä se on silti sen arvoista. En oikein osannut varautua, tai ymmärtänyt, miten kokonaisvaltainen henkinen muutos äidiksi kasvamiseen liittyy. Ja miten olisin voinutkaan? Äitiys on niin intensiivistä, lapsi on läsnä 24/7. Vaikka olisi periaatteessa tottunut lapsiin, vanhempana oleminen on ihan muuta kuin lastenkerhon vetäminen kerran viikossa. Meillä arki on sujunut monella tapaa aivan loistavasti. Mitään suuria vastoinkäymisiä ei ole tullut eteen, vauva on nukkunut ja kasvanut pienestä pitäen hyvin, enkä ole kokenut vauvavuotta siinä mielessä mitenkään suunnattoman raskaaksi. Vaikka kaikki on sujunut pintapuolisesti tosi mallikkaasti – tai ehkä juuri siksi – äitiyteen liittyvä sisäinen myllerrys on kuitenkin ollut paljon voimakkaampaa kuin odotin.

Äitiys on ollut erilaista kuin ajattelin, ja siihen on ollut välillä kipeääkin sopeutua. Ehkä isoin pettymys on ollut huomata, että olen monissa tilanteissa ihan erilainen äiti kuin luulin olevani tai haluaisin olla. Sitä tietää mielessään tietynlaisen ihannekäsikirjoituksen, tarinan ja roolin, jota kuvitelmien minä seuraa, mutta tosiasiassa valitsee kerran toisensa perään mennä sieltä, missä aita on matalin. Vaikka olen äiti, omat henkilökohtaiset toiveeni ja tarpeeni eivät ole maagisesti kadonneet, vaan niitä täytyy tietoisesti opetella laittamaan sivuun. On luovuttava minusta ykkösprioriteettina ja siitä itsekkyydestä, jonka lapsettomuus mahdollistaa. On luovuttava siitä idealistisesta ajatuksesta, että juuri minä voisin olla se upea superäiti, joka toimii aina ja joka tilanteessa lapsensa parhaaksi.

Äitiydestä huolimatta koen olevani edelleen monella tapaa ihan sama ihminen kuin ennenkin. Mielenkiinnonkohteeni ja identiteettini ovat pysyneet samoina, vaikka äitiys onkin tuonut niihin jonkin verran lisää. Olen edelleen nopeasti innostuva, tykkään puuhailla itsekseni, nautin virkkaamisesta, konsolipeleistä, kirjastossa käymisestä ja ystävän kanssa kahvittelusta. Silti aiempi ajatusmaailmani ja arkeni tuntuvat nyt kaukaisilta, vierailta ja myös aika naiivin huolettomilta. Ajankäyttö tulee priorisoitua nyt aivan toisin kuin lapsettomana. Omaa aikaa on vähän, ja sen haluaa käyttää oikeasti hyvin: niihin asioihin, joista todella nauttii ja jotka tuottavat aidosti hyvää mieltä ja rentoutunutta oloa. Toisaalta elämä on aiempaa hidastempoisempaa. On aikaa – ja suorastaan tarpeen – vain istuskella paikallaan olohuoneen lattialla ja katsella lapsen leikkimistä. Vauvan touhujen äärelle pysähtyminen on vaatinut opettelua ja tuntuu edelleen usein vaikealta, koska olen niin tottunut puuhastelemaan jatkuvasti jotakin.

Ennen lasta ajattelin, että voisinpa vain olla vuosikaudet kotiäitinä, ja että lapsia voisi ihan hyvin tulla kolme tai neljäkin. Nyt ajattelen, että kaksi lasta lienee oikein sopivasti, ja suhtaudun syksyllä koittavaan opintojen jatkumiseen levollisen odottavaisesti, jopa innolla. Olen ymmärtänyt, millaisia voimavaroja vanhemmuus kysyy ja tullut siihen johtopäätökseen, että en pystyisi olemaan vuosikausia pelkästään kotona lasten kanssa. Tarvitsen muutakin kuin kodin ja lapsen kanssa vietettyä aikaa.

Tämä postaus on lojunut luonnoksissani ties kuinka kauan, koska on tuntunut hankalalta muotoilla asia niin, ettei äidiksi kasvaminen kuulostaisi pelkältä ankealta pettymysten sarjalta. Koska vaikka äitiys on myös tylsyyttä ja ärsyyntymistä, se ei ole koko totuus. Vauva on aivan ihana, paras enkä luopuisi hänestä ikipäivänä. Hän tuo niin paljon iloa. Kirjoitin aikaisemmin, että lopulta kaikki tekstit päättyvät siihen ”on tämä silti kaiken sen arvoista”-toteamukseen, ja niin tämäkin. Vaikka elämä äitinä ei aina ole ollenkaan yhtä kivaa kuin ennen lasta, on se silti mielekkäämpää ja arvokkaampaa. Ja ne kivat hetket ovat kivoja paljon syvemmällä tasolla kuin vain sellaisella ”olipas mukavaa surffailla koko päivä tietokoneella”-tavalla.

Äitiys ja aika lapsen kanssa on arvokasta ja oikeasti antoisaa. Lisäksi se muuttuu koko ajan. Tiedän nyt jotain siitä, millaista on olla vauvan äiti, mutta muutaman vuoden päästä hän on leikki-ikäinen, sitten koululainen, teini. Ja siitä en tiedä vielä mitään. Paitsi sen, että saan luultavasti yllättyä vielä monta kertaa.