Ajatuksia sairastuvalta

Viime viikon tiistaina taaperolle iski päiväunien jälkeen yllättäen korkea kuume, joka kuitenkin laski lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Torstaina kuumeesta ei ollut enää tietoakaan ja pääsimme perjantaina asuntonäyttöön ja miehen perheen luokse kyläilemään. Ehdin jo ironisesti jutella miehen äidin kanssa, että kivempi nopea kuume kuin päiväkausien nuha ja kurkkukipu, kun lauantaiaamuna heräsimme sitten sekä minä että taapero oikein kunnon flunssassa. Parturin ja perhelounaan sijaan ajelimme viikonloppuna ainoastaan drive in -koronatestaukseen.

Viimeiset neljä päivää nenä on vuotanut, päätä jomottanut, kurkkua kirvellyt ja öisin on heräilty taaperon yskänkohtauksiin. Koronatesti oli negatiivinen, eli sen puoleen ei mitään hätää, mutta kyllähän sairastaminen joka tapauksessa mälsää on. Mieheen tauti iski onneksi pienellä viiveellä, joten kolme ensimmäistä päivää hän jaksoi hyvin huolehtia koiran ulkoilutuksista ja muista arkiaskareista. Nyt alkuviikosta yritimme sitten vain vuorotella lepovuoroja ja koiran lenkityksiä. Taapero on parantunut meistä kaikista nopeimmin, mikä on ollut kiva juttu parempien unien kannalta, mutta on kyllä tuntunut pahalta sanoa lapselle päivästä toiseen, että ei tänäänkään ulos, puistoon tai kauppareissulle, vieläkin pitää pysytellä kotona. Olen myös koko viikon toivonut, ettei vauva päätä ottaa varaslähtöä maailmaan ja syntyä paria viikkoa etuajassa. Ajatus synnyttämisestä puolikuntoisena, puhumattakaan ilman miehen läsnäoloa, ei totisesti houkuttele.

Muistan, että ennen koronaa olin vauvavuotena varsin usein sairaana. En tiedä, oliko kyse univajeen ja stressin aiheuttamasta vastustuskyvyn droppaamisesta vaiko siitä, että sain usein pieniä tiehyttukoksia imetyksestä, mutta minulla tuntui olevan tuon tuostakin flunssaa tai lyhyitä kuumejaksoja. Sairastaminen vauvan kanssa tympäisi aina todella paljon. Tiedättehän, siinä missä ennen kipeänä oleminen tarkoitti leffamaratonia sohvanpohjalla, nyt täytyi puolikuntoisenakin jatkuvasti huolehtia ja viihdyttää lasta. Kaipasin arkeen aktiviteetteja ja tekemistä kodin ulkopuolella ja muistan jopa pelänneeni sairastumista, koska päiväkausien kotona nököttäminen tuntui joka kerta niin raskaalta ja turhauttavalta.

Tämä korona-ajan olemme sen sijaan kaikki olleet superterveitä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kukaan perheestämme on joutunut edes käymään testattavana! Yllätyksekseni olen myös pystynyt suhtautumaan kotona olemiseen paljon positiivisemmalla otteella kuin aiemmin. Tuskaisen kärvistelyn sijaan olen vain yrittänyt ajatella, että ihan kivaahan meillä on näinkin. Kiireettömästi yhdessä kotona koko perhe vielä viimeisiä hetkiä ennen vauvan syntymää. Tietysti on ollut tylsää, taapero on saanut katsella selvästi enemmän ruutua kuin normaalisti ja iltaisin olo on ollut tyytyväinen, että taas yksi sairaspäivä vähemmän jäljellä, mutta kuitenkin yllättävän kivuttomasti tämä täyskotoilu on sujunut.

Vaikka tauti on kestänyt kauemmin kuin olisin odottanut, on ajatukset kuitenkin pystynyt kiinnittämään niihin tuleviin kivoihin menoihin. Kun viikonlopun ja alkuviikon puuhat on pitänyt yliviivata yksi kerrallaan kalenterista, aina on pystynyt kuitenkin miettimään, että no ehkä tuossa kohtaa olemme jo terveitä. Vaikka en pääse tänään vanhempien luo kyläilemään, ehkä vierailu ystävän luokse parin päivän päästä onnistuu. Tai jos ei se, niin lauantaiksi taaperon serkun synttäreille olemme varmaankin jo terveitä.