Asuntopohdintoja
Jos joulukuussa ykkösaktiviteettini lasten päiväkotipäivien aikaan oli virkkaaminen, nyt tammikuussa en ole tehnyt yhtäkään virkkuuprojektia. Blogi on niin ikään ollut aika hiljainen. Viime aikoina melkoisen iso kaistale ajastani on nimittäin kulunut asuntoilmoituksia selaillessa.
Myytävien kämppien plärääminen ei sinänsä ole kovin viisasta ajanvietettä, että kuten olen aiemminkin kirjoittanut, meillä ei ole vielä tässä kohtaa muuttoaikeita. Asp-tilillämme ei ole vielä riittävästi säästöjä, jotta saisimme asuntosäästöpalkkiolainan. Asp-lainan edut ovat niin selkeät, ettei olisi mitään järkeä hätiköidä ja ottaa sen sijaan tavallista, kalliimpaa asuntolainaa. Lisäksi en tiedä, myönnettäisiinkö meille vielä tässä kohtaa ylipäätään minkään sorttista lainaa. Molemmilla on kyllä ihan hyväpalkkaiset vakityöpaikat ja asumisoikeusasunnossamme mukava potti pääomaa kiinni, mutta itse olen paraikaa vanhempainvapaalla ja aikeissa jäädä sen jälkeen kotihoidontuelle. Myös opintolainaa on vielä reilusti maksamatta.
Eikä meillä olekaan mikään kiire muuttaa, yritän muistutella itselleni, kun sormi klikkaa taas Etuoven sovellukseen. Lapset ovat niin pieniä, että mahdumme vielä ainakin vuoden tai vaikka parikin ihan hyvin nykyiseen kolmioomme. Jotain koukuttavaa lukemattomien asuntoilmoitusten tiirailussa kuitenkin on. Uusia taloja ilmestyy myyntipalveluihin tuon tuostakin, ja on kiva vertailla ilmoituksia, hintoja, sisustuksia ja ominaisuuksia. Tuossa talossa olisi oma tontti, tässä taas järkevä lämmitysmuoto. Yksi sijaitsee hyvällä paikalla, toisessa on remontit tehtynä, kolmas vaikuttaa muita samantasoisia edullisemmalta. Jos jotain, niin ainakin ilmoituksia lukiessa on alkanut saada jonkinlaisen yleiskuvan alueemme hintatasosta sekä siitä, millaiset tekijät siihen vaikuttavat.
Ja niinhän se on, että omakotitalo suht halutulta seudulta ison kaupungin kyljestä ei ole mikään pieni sijoitus. Olen seuraillut huvikseni myös maakunnan rajamaiden asuntoilmoituksia, ja jos muuttaisi vaikka viisikymmentäkin kilometriä pöpelikköön päin, saisi mieluisan talon selvästi halvemmalla. Olenkin jo puolitosissani pohdiskellut, voisimmeko viihtyä maaseudulla. Kunhan peruspalvelut, kirpputorit ja perhekerhot pyörisivät, en jäisi kaipaamaan ostoskeskuksia, hienoja ravintoloita tai kaupungin vilinää. Isona ”mutta”na maaseutuelämään tulevat kuitenkin etäisyydet. Meidän koko lähi- ja perhepiirimme asuu täällä. Tiedän, että monille joku neljänkymmenen minuutin ajomatka ei tunnu missään, mutta me olemme tottuneet siihen, että serkkujen luokse, mummilaan tai kaverille hurauttaa alle vartissa työpäivän jälkeen. Arki olisi aika erilaista, jos läheisiä ehtisi nähdä vain viikonloppuisin.
Kaikkialla aina toistellaan, että omistusasunto on viisas sijoitus eikä vuokralla asuminen kannata, koska silloin ei kerrytä pääomaa itselleen. Omakotitalossa tulisi kuitenkin niin monia lisäkuluja nykyiseen asumisoikeus-rivariimme verrattuna, että laskelmia tehdessä välillä päätä huimaa. Nyt vastikkeemme on vesimaksun ja autopaikkojenkin kera alle tonnin kuukaudessa. Oman kodin lainanlyhennykset, korot, lämmityskustannukset, kiinteistöverot ja ties mitkä jäte-, vakuutus- sun muut maksut, joista en oikein ole vielä itsekään perillä, olisivat reippaasti kalliimmat. Hintalappu omalle pihalle sekä yhdelle-kahdelle lisähuoneelle tuntuu kieltämättä aika korkealta. Tietysti oma on aina oma, mutta saisiko siitä omakotitalosta kuitenkin vain kauhean rahastressin ja päänsäryn?
Nyt asumisoikeusasunnossa asuinkustannus on joka kuukausi tiedossa. Se on ennustettava eikä talon huoltotoimilla tai muilla vastaavilla tarvitse vaivata päätään. Niin ihana kuin oma koti olisikin, jotenkin ajatus siitä, että lainan otettuaan on eräällä tapaa ”sidottu” isompiin kuluihin ja sitä myöten työntekoon, tuntuu ahdistavalta. En halua, että lapset täytyy esimerkiksi lykätä päiväkotiin aiemmin kuin oikeasti toivoo, koska perheen kulut on mitoitettu niin, ettei ole enää varaa elellä kotihoidontuella. En halua, että osittainen työaika tai leppoisampi elämänrytmi ovat mahdottomuuksia. Koen, että olemme tulleet aina mukavasti toimeen taloudellisesti, myös silloin, kun tienesteinämme olivat vain opinto-, kotihoidon- ja asuntotuet. Siispä sitoutuminen isoon lainaan ja keskiluokkaiseen kultaiseen häkkiin arveluttavat, vaikka tiedän, että jos molemmat tosiaan olisimme kokopäiväisesti töissä, meillä olisi vallan hyvin varaa maksaa sellaista.
Ja toki tähän nykyiseenkään kämppään emme voi jäädä ikuisiksi ajoiksi asumaan. Yhteen lastenhuoneeseen ei mahdu kolmea teiniä tai neljää pikkulasta. Kolmen makuuhuoneen tai lähemmäs sadan neliön yksitasoisia koteja ei juuri löydy asumisoikeusasunnoista tai rivitaloista. Isolle perheelle omakotitalo tuntuukin melkeinpä ainoalta järkeenkäyvältä vaihtoehdolta. Ehkä ajatukseen lainasta ja korkeammista asuinkustannuksista siis tottuu ajan mittaa. Ja toistaiseksi voin selailla ilmoituksia mielenkiinnosta ilman painetta ostopäätöksiin.