Gradu valmis, työt kutsuvat
Kaksi vuotta tekeillä ollut gradu on nyt vihdoin valmiiksi kirjoitettu ja tarkastukseen palautettu. Ei hetkeäkään liian myöhään, koska huomenna aloitan työharjoittelun eli opintojeni viimeisen puristuksen ennen valmistumista. Olen erittäin tyytyväinen, että sain gradun valmiiksi ja pois alta ennen harjoittelua. Tavallaan jo tämä gradun viimeistely tuntuu kohdallani ”valmistumiselta”; enhän enää jatkossa tee mitään muita opiskeluhommia kuin harjoitteluun liittyvät pakolliset tehtävät. Samalla ei kuitenkaan tunnu yhtään siltä, että paletista olisi tipahtanut jotakin pois. Vaikka yksi iso homma on nyt hoidettu, tuntuu, että pää on jo ihan kierroksilla seuraavasta askeleesta. Mitä tarvitsen mukaan ekana päivänä? Onko eväät, entä verokortti? Millaisia työkaverit ovat, osaanko sanoa asiakkaille mitään järkevää?
Kolmen ja puolen vuoden mittaisen opiskeluilla höystetyn kotiäitiyden jälkeen tuntuu niin oudolta, että kohta käyn töissä. Kohta minustakin tulee se perus ruuhkavuosimutsi, joka kurvaa aamukiireessä päiväkodilta työpaikalle ja yrittää saada iltapäivällä jonkun pikaisen päivällisen pöytään. Tähän asti lapset ovat olleet päiväkodissa ysistä kolmeen, ja olen ehtinyt hoitaa kotihommat jo päivällä ennen heidän hakemistaan. Iltapäivällä olemme siis ehtineet helposti käydä vaikka koko perheen voimin leppoisalla kirpparikierroksella tai leikkiä lasten kanssa monta tuntia kotosalla. Iltojen tulevan tahdin miettiminen vähän huimaa. Kotiin, ruokaa, kotitöitä, iltatoimet, nukkumaan. Missä välissä sitä ehtii nähdä ystäviä tai isovanhempia, jos ekstra-aktiviteetit mahtuvat lähinnä viikonlopuille?
Juu, ihan peruskauraa ja elämäähän tämä on valtaosalle vanhemmista. Läheskään kaikki eivät ole kotiäiteinä näinkään kauaa. Minulla sentään on vain 85-prosenttinen työaika, joten en joudu olemaan lapsista erossa sitä yhdeksää tuntia, joka monille on ihan arkitodellisuutta. Itselleni arki, jossa töissä ollaan kasista neljään ja matkat ja lasten kuskaukset päälle, ei kuitenkaan tunnu hyvältä ajatukselta sen puoleen nyt kuin tulevaisuudessakaan. Koska kolmatta lasta ei toiveista huolimatta ole vielä näköpiirissä, olen alkanut vähän kallistua siihen suuntaan, että etsin harjoittelun päätyttyä töitä 50-60 % työajalla. Opinto- tai minimiäitiysrahoilla elelyyn verrattuna korkeakoulututkinnon suorittaneen palkka on joka tapauksessa niin korkea, että elelemme näillä kulutustottumuksilla herroiksi jo puolikkaillakin tienesteillä.
Olen yrittänyt tänään viettää mahdollisimman rentoa vapaapäivää kaksin miehen kanssa, koska niitä ei ainakaan lähiaikoina ole enää tiedossa. On kuitenkin vaikea päästä levolliseen tunnelmaan, kun aivot rullaavat jännityksestä ja koko ajan on sellainen olo, että vielä jotain pitäisi hoitaa. Onneksi tämä eka työviikkoni on vain kahden päivän mittainen, niin pääsen pureskelemaan kaikkea uutta viikonlopuksi ennen kunnolla tositoimiin ryhtymistä. Tiedän, että kaikki menee kyllä lopulta hyvin – tai jos ei mene, siitäkin voi oppia. Tunnollisena luonteena oma kokemattomuus silti hermostuttaa. Toivottavasti työpaikalla on varauduttu riittävään perehdytykseen. Samalla tiedän, että moni aloittaa kesäsijaisena oman alani töissä jo kauan ennen tätä harjoittelua, ja jotenkin hekin pärjäävät, vaikka olisivat opiskelleet alaa vasta pari vuotta. Eli enköhän selviä!