Haluaisinko blogata työkseni?
Kirjoitan blogiani anonyyminä. Pitkään tästä paikasta tiesi ainoastaan mieheni, mutta suunnilleen niihin aikoihin, kun siirryin kirjoittamaan Lilyn alustalle, uskaltauduin kertomaan blogista myös parhaalle ystävälleni. Tarkoituksenani on silti koko ajan ollut pitää henkilöllisyyteni salassa. En ole kertonut muulle lähipiirilleni edes sitä, että ylipäätään kirjoitan blogia.
No, kaikki ei kuitenkaan aina mene niin kuin itse ajattelee tai yrittää järjestellä – ja hyvä niin. Äitini oli jonkin aikaa sitten googletellut uskovaisten blogeja ja törmännyt haulla sattumalta tähän vanhaan postaukseeni. Hän oli jäänyt selailemaan tekstejäni ja huomannut aika pian, että hetkinen, tämähän kuulostaa tutulta. Siis mitkä todennäköisyydet! Nyt blogillani onkin kolme uutta seuraajaa, vanhempani sekä siskoni. Vaikka alkuun ”paljastuminen” tuntui vähän nihkeältä (mitä kaikkea olenkaan tullut blogissa kirjoittaneeksi?), loppujen lopuksi se on ollut tosi hyvä juttu. Postausteni kautta olemme tulleet jutelleeksi avoimemmin monista aiheista, joista en ole muuten perheelleni niin paljoa puhunut.
Olen saanut perheeltäni myös jonkin verran uusia näkökulmia kirjoittamiseeni. Yksi kerta, kun olin vanhemmillani käymässä, äiti kysyi, haluaisinko blogata työkseni. Olimme juuri puhuneet jostain postauksestani ja heillä on tiedossa, että olen puntaroinut alan vaihtamista. Kysymys sai minut miettimään asiaa ensi kertaa tosissani, ja päätinkin avata pohdintojani myös tänne blogiin.
Ammattibloggaamisajatustani herätteli myös toinen taannoinen tapahtuma. Toukokuussa pari postausta keräsi paljon enemmän lukukertoja kuin mitkään tekstini aikaisemmin. Apua, ei kai taas raskaana? -postaus sai yli 5000 lukukertaa, Äitiys yllätti minut -teksti lähes 3000. Luvut ovat tietenkin varsin vähäpätöisiä ammattibloggaajien päivittäisiin klikkausmääriin verrattuna, mutta kuitenkin sen verran isoja, että molemmat postaukseni nousivat Lilyn Päivän suosituimpien listalle. Se tuntui oudolta ja tosi hienolta. Olen normaalisti tottunut siihen, että juttuihini klikkaa ehkä muutama kymmenen ihmistä, enkä usko, että blogillani on ketään muita vakiolukijoita kuin omat läheiseni. (Kerro ihmeessä kommenttikentässä, jos seuraat blogiani säännöllisesti etkä ole tuttuni!) Blogini käyntikerrat tulevat lähes yksinomaan Lilyn pääsivujen kautta yksittäisiä postauksia klikkaavista kävijöistä.
No, joka tapauksessa yllättävä loikka kävijämäärissä sekä äitini kysymys saivat minut miettimään asiaa aiempaa tarkemmin. Mieheni on toki vitsaillut jo iät ja ajat, että voisin vain lopettaa opiskelut ja ruveta ammattibloggaajaksi, mutta olen antanut juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nollalla vakkarilukijalla on aika utopistista haaveilla blogitienesteistä. Nuo pari suositumpaa postausta saivat kuitenkin tajuamaan, että vaikka menestyminen vaatisi totta kai paljon työtä eikä olisi todellakaan itsestäänselvää, ei se kuitenkaan olisi välttämättä täysin mahdotontakaan.
Olen ylpeä blogistani ja ajattelen, että monet postaukseni ovat oikeasti hyviä. Blogiportaalissa kirjoittaminen mahdollistaa uusien lukijoiden tavoittamisen itsenäisellä sivustolla kirjoittamista helpommin. Perheaiheet, joita itse pääasiassa käsittelen, kiinnostavat monia. Bloggaaminen olisi monella tapaa unelmatyötäni: se on joustavaa ja itsenäistä, ajankäyttöä pystyy suunnittelemaan vapaasti ja saisin tehdä sitä mistä pidän eli kirjoittaa. Mutta kaikesta tästä huolimatta en osaa nähdä itseäni ammattibloggarina, en, vaikka jotenkin onnistuisinkin saavuttamaan enemmän lukijoita. Realistisesti ajateltuna en usko, että blogini voisi menestyä ilman, että tekisin monia muutoksia. Sellaisia muutoksia, joihin en ole valmis ja joita en halua tehdä.
Ensinnäkin menestyminen anonyyminä on erittäin vaikeaa. Jos haluaisin suosiota, minun tulisi kertoa itsestäni enemmän, tehdä blogia omilla kasvoillani ja nimelläni sekä rakentaa henkilöbrändiä laajasti eri sosiaalisen median alustoilla. Mikään näistä ei tunnu hyvältä ajatukselta. Blogien kulta-aika on jo takanapäin, joten pelkällä kirjoittamisella on vaikeaa saavuttaa riittävää seuraajakuntaa. YouTube, Instagram tai muut somekanavat eivät kuitenkaan kiinnosta minua ollenkaan. Oma juttuni on nimenomaan kirjoittaminen, joten en koe saavani kuvaamiseen painottuvista alustoista juurikaan irti. En osaa valokuvata tai editoida sen kummemmin, ja kuvituksen keksiminen blogiin on jo ihan riittävä työmaa.
Yksityiselämässäni jaan someen aika vähän mitään. En koe, että tarkka oman arjen jakaminen, etenkään tuhansille tuntemattomille, olisi oma juttuni. Tykkään purkaa ajatuksiani kirjoittamalla ja vanhat kuulumisia käsittelevät blogipostaukset ovat kivoja muistoja, mutten koe tarvetta kertoa tämän enempää. Ammattibloggaajana ja tietynlaisena julkisuuden henkilönä olemiseen sisältyisi aivan liikaa paineita meikäläisen mielenterveydelle. Anonymiteetin ja pienen lukijakunnan ansiosta minun ei tarvitse miettiä, löytääkö joku tuttu blogiin tai mitäköhän tämä tai tuo ihminen ajattelee teksteistäni. Saan blogata rennosti omien voimavarojeni ja fiilikseni mukaan. Uskallan myös olla avoin enkä joudu juuri pelkäämään roskakommentteja.
Ammattibloggaajana tekstejä olisi hyvä syntyä vähintään 4-5 kappaletta viikossa, eikä minulla olisi mitenkään resursseja sellaiseen pohtaustahtiin. Ennen lasta postasin kolme kertaa viikossa, nykyisin hyvä jos kerran. Toki jos blogista saisi rahaa, olisi sille mahdollista varata enemmän aikaa, mutta suosiota saadakseen tulisi ensin kirjoittaa harrastusmielessä ahkerasti ja panostaa vahvasti jo ennen, kun varsinaisia tuloksia eli lukijoita tai tienestejä tulisi. En myöskään halua harteilleni jatkuvaa painetta uusien, mielenkiintoisten aiheiden keksimisestä tai lukijoiden miellyttämisestä. Kun tähtäimeni ei ole lukijamäärissä tai rahassa, voin postata siitä, mistä huvittaa – vaikkei se olisikaan myyvää tai mielenkiintoista kenenkään muun kuin minun itseni mielestä. Jos kirjoitettavaa ei ole, sitä ei tarvitse alkaa väkisin vääntämään.
Vielä viimeinen ongelma blogityössä olisivat kaupalliset yhteistyöt. Niillähän kaikki somevaikuttajat pääasiassa elävät. Lukijana en koe muiden blogien kaupallisia yhteistöitä tippaakaan häiritsevinä, mutta henkilökohtaisesti niiden kirjoittaminen tuntuisi nihkeältä. En suosi turhaa kuluttamista, joten jonkin epämääräisen kaman mainostaminen rahaa saadakseni ei houkuttele. Monet vaikuttajat ovat toki tarkkoja tekemiensä yhteistöiden kanssa ja suosittelevat ainoastaan vastuullisia ja eettisiä tuotteita, joiden takana he voivat oikeasti seistä – mutta kyse on silti mainostamisesta. Olen itse tosi tarkka rahankäytöstäni ja kuluttamisestani, joten tuntuisi oudolta kannustaa muita ostamaan jotakin, vaikka kyseessä olisikin ihan loistava tuote tai vaikka hyödyllinen palvelu. Ansaitsen mieluummin elantoni jonkin muun kuin markkinoinnin kautta.
Aion siis jatkaa bloggaamista tulevaisuudessakin omilla ehdoillani, ilman stressiä lukijamääristä, postaustahdista tai suosion kasvattamisesta.