Helppo vauva ja syyllistyvä äiti
Äitiyden alkutaival on ollut minulle raskas, mutta varmaan aika erilaisista syistä kuin monille muille. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suurin haaste minulle on ollut äitiyteen liittyvä henkinen myllerrys. Olen ylipäätään melko huono sopeutumaan muutoksiin, ja äidiksi tuleminen jos mikä on valtava elämänmuutos, johon en ollut osannut varautua.
Etukäteen luulin, että vauva-arjen raskaus johtuisi katkonaisista yöunista, itkuisuudesta tai muista vauvaan liittyvistä käytännön asioista. Meillä kaikki on kuitenkin sujunut jopa hämmästyttävän helposti. Vauva on ollut alusta saakka helppo tapaus, joka nukkui jo aivan pienenä erinomaisia yöunia ja jolle ei ollut mikään ongelma hengailla sitterissä tai leikkimatolla sillä aikaa, kun minä tein kotitöitä tai söin ruokaa. Meillä äitiyden raskaus ei siis ole ollut kiinni vauvan tyytymättömyydestä, terveysongelmista tai jatkuvasta huomion vaatimisesta. Sen sijaan yksi isoimmista kompastuskivistäni on ollut oma syyllisyydentunteeni.
Jo siitä asti, kun vauva oli muutaman viikon ikäinen ja hereillä oloa alkoi olla muutoinkin kuin vain syömisen tai vaipanvaihdon verran, olen stressannut sitä, vietänkö tarpeeksi laatuaikaa lapsen kanssa. Saako hän riittävästi vuorovaikutusta, huomiota ja seuraa? Minkä verran on tarpeeksi? Kuinka paljon muut äidit leikkivät lastensa kanssa? Olenko ihan surkea, kun aina ei vain huvittaisi ja lelujen ihmettely tylsistyttää? Suuri osa vanhemmista tuskin tulee edes miettineeksi tällaista, koska vauvat usein pitävät ihan itse huolen riittävästä viihdytyksestä: alkavat itkeä, kun joutuvat pois sylistä tai kitisevät tyytymättöminä vanhemman yrittäessä saada edes välttämättömät kotihommat tehtyä. Meillä näin ei kuitenkaan ole ollut. Toki on hetkiä, jolloin vauva ei viihdy yksinään, mutta pääsääntöisesti saan hoidettua kotityöt ynnä muut vaivattomasti vauvan touhutessa omiaan. Neidin kanssa on helppo liikkua kaupungilla, koska hän jaksaa istua melko pitkiäkin aikoja rattaissa maisemia ihmettelemässä. En yleensä joudu juuri juoksemaan lapseni perässä, koska hän istuu mielenkiintoisen esineen löydettyään paikallaan tutkailemassa sitä tovin jos toisenkin.
Se on tietysti ihanaa, ja tiedän, että moni äiti tekisi mitä vain saadakseen vauvansa viihtymään edes muutamia minuutteja itsekseen. Mutta tavallaan se on ollut minulle myös aivan superstressaavaa! On kiva, että ehdin pitää hengähdystaukoja ja puuhailla omiakin juttujani, mutta rentoutumisen sijaan takaraivossa jyskyttää tuon tuostakin syyllisyys. Mietin edelleen, miltei vuoden ikäisen lapsen äitinä, kuinka pitkään lapsen ”saa” antaa olla omissa oloissaan, jos hän vaikuttaa viihtyvän. Onko ok, että minä selaan somea sillä välin, kun vauva kokoaa nuppipalapeliä? Minkä verran minun pitäisi kommentoida, sanoittaa ja kannustaa vieressä, vaikka lapsi ei varsinaisesti näyttäisi sitä kaipaavan? Tuntuu, että kaikkialla alleviivataan vanhemman läsnäolon, vuorovaikutuksen sun muun merkitystä niin voimakkaasti, että se saa oloni epävarmaksi.
Teoriassa ajattelen, että lapsi kyllä varmasti ilmoittaa, mikäli itsekseen puuhastelu ei ole mieluista. Jos tyttö kerran vaikuttaa tyytyväiseltä, hän tuskin saa traumoja, vaikka pläräisinkin välillä kännykkää. Kuitenkin yleisessä keskustelussa varsinkin juuri kännykän selaaminen lapsen seurassa esitetään niin kielteisessä valossa, että suorittajaluonnettani ahdistaa. Järjellä ajateltuna tiedän, ettei lapsen kannalta ole juuri väliä, selaanko aivottomasti puhelinta omaksi huvikseni, keskitynkö keskusteluun vierailulle tulleen ystävän kanssa vai siivoanko kotia tai teen jotain muuta Todella Hyödyllistä. Hänen kokemuksensa on sama: äiti on siinä lähellä vieressä ja aina välillä juttelee ja katsoo minua, mutta tekee samalla omia juttujaan. Syyllistymiseni johtuu ennen kaikkea ulkopuolisista paineista. On ihan ok tehdä jotakin välttämätöntä tai tarpeellista lapsen kanssa hengailun ohessa, mutta turhanpäiväinen Instagram-kuvien katselu lapseen keskittymisen sijaan ei tunnu hyväksyttävältä.
Lisärasitteena minulla on vielä syyllistyminen syyllisyydentunteistani, mikä on tietenkin ehkä se kaikista hulluin ilmiö. Mutta tuntuu kiittämättömältä valittaa tällaisesta, kun minun äitiyden ongelmani ovat konkretian sijasta päänsisäistä ja henkistä sorttia. Tuntuu, että aika harva myöskään pystyy samaistumaan minun äitiyden kokemuksiini. Useimmiten äitinä oleminen koetaan joko mukavana ja leppoisana helpon lapsen ansiosta, tai sitten raskaana vaativan vauvan vuoksi. Valittamisen aihetta ei pitäisi olla, kun univelka, oma aika ja muu sen sellainen on meillä niin hyvällä tolalla. Kun kaveri kertoo väsyneenä, ettei saa aktiivisen ja sosiaalisen taaperonsa kanssa hetken rauhaa, minä katson lapiotaan hartaudella tutkailevaa tytärtäni ja totean, että olen päässyt niin helpolla. Ja kuitenkaan en ole kokenut äitiyttä helpoksi. Omat ristiriitaiset ajatukset ja ahdistus pyörivät takaraivossa jollain tapaa lähes päivittäin.
Uskon ja toivon, että oma stressini hellittää viimeistään sitten, kun lapsi oppii vähitellen kommunikoimaan tarpeitaan myös sanallisesti. Sitten ei tarvitse enää niin paljon arvuutella hänen mielenliikkeitään,vaan isompi lapsi ottaa hanakammin oman tilansa ja tulee pyytämään seuraksi, jos on sitä vailla. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä monipuolisemmin hänen kanssaan myös pystyy puuhastelemaan. Äidin oma aika toki hupenee päiväunien lyhetessä tai jäädessä pois, mutta samalla yhteiseen tekemiseen saa uusia sävyjä. Nyt jo huomaan, miten tällaisen taaperoikää lähestyvän kanssa leikkiminen on paljon vaihtelevampaa kuin aivan pikkuvauvan kanssa seurustelu. Esimerkiksi Duplojen rakentelu on nykyisin yhteistä suosikkitekemistämme: erilaisten rakennelmien tekeminen on minullekin innostavaa ajanvietettä, ja lapsi nauttii saadessaan järjestellä palikoita ja purkaa tekeleitäni.
Onko muilla kokemusta syyllisyydentunteista omissa puuhissa viihtyvän lapsen kanssa?