Hyvästi kännykkäsometus
Nyt sen tein – poistin viikko sitten ihan ex tempore Instagramin ja Facebookin kännykästäni.
Olen viime aikoina havahtunut siihen, kuinka olen jo pitkään ollut riippuvainen somesta ja kännykästä. En ole aiemmin mieltänyt tai myöntänyt jatkuvaa puhelimen vilkuiluani riippuvuudeksi, koska se on niin tavallista. Tuntemistani ikäisistäni varmaan valtaosa käyttää kännykkää yhtä paljon kuin minäkin, eikä nykyisellä digiaikakaudella kännykän selailu aina vapailla hetkillä ole mitenkään poikkeuksellista. Kuitenkaan se, että joku käyttäytymismalli on normaali, ei tarkoita samaa kuin hyvä tai tarpeellinen. Somen seilailu syö aikaa, tekee keskittymisestä vaikeampaa ja vie jatkuvasti ajatukset pois tästä hetkestä.
Olen poistanut somet puhelimesta ennenkin, eli ihan uutukainen kokeilu tämä ei ole. Aiemmin olen kuitenkin luopunut Instasta ja Facesta kuukausihaasteen merkeissä, ja usein käytössä on ollut joku rajaus, tyyliin ”netin kautta saa käydä puhelimellakin katsomassa somesta asiaa x määrän y”. Päätös on tuntunut aina vähän pakotetulta. Sellaiselta, että ”kokeillaan nyt tätä hetken aikaa, että saan vähennettyä kännykän käyttöä, mutta kokonaan en tietysti halua näistä luopua”.
Nyt voin vihdoin sanoa ihan rehellisesti, että kyllä haluan. Haluan luopua sometilien seuraamisesta kännykällä kokonaan ja toivottavasti lopullisesti. Rajoittaminen ei toimi, koska kyseessä on niin automaattiseksi iskostunut tapa ja aivoton rutiini – aina kun on sopiva tyhjä hetki, puhelinta vilkaisee, vaikkei sieltä edes odottaisi löytävänsä mitään. Jos sovellukset ovat olemassa, keksin kyllä aina jonkun syyn, miksi kännykkää on ihan ok nyt nopeasti vähän kurkata. Teen sitä edelleen jatkuvasti, mutta nyt, kun sovelluksia ei ole, on helpompi vain todeta, että ”ai niin” ja laittaa luuri pois. Olla ottamatta sitä mukaan kaikkialle. Tiedän, että vasta, kun oikeasti totun olemaan kunnolla irrallaan somesta, aivojen kierrokset ja jatkuva nopeiden virikkeiden hakeminen vähitellen laantuvat.
En poistanut tilejäni kokonaan, koska koen kyllä, että somesta saa myös paljon hyvää. Siksihän sitä selailen niin paljon ja siksi siitä luopuminen tuntuu niin hankalalta. Tykkään suosikkivaikuttajieni sisällöstä, tykkään pysyä kärryillä siitä, mitä puolitutuille kuuluu, ja tykkään siitä ajatusten vaihdon ja sosiaalisuuden tunteesta, jota somen kautta saa niihinkin päiviin, kun on oikeasti vain itsekseen lasten kanssa kotosalla. Mutta tästedes käytän Instagramia ja Facebookia ainoastaan tietokoneella. Kun sisältöjen selailua varten täytyy ensinnäkin olla kotona ja toisekseen varta vasten käynnistää tietokone, karsiutuu sen tiheys automaattisesti minimiin. Kun some on vain yksi kilpaileva palikka muiden joukossa omalle vapaa-ajalle, se tulee katsottua läpi huomattavasti tehokkaammin kuin silloin, kun se on jatkuvasti saatavilla taskussa. Huomaan jo nyt, että skippaan iltaisin Instagramia tarkistaessani storyja paljon aiempaa useammin, enkä välttämättä halua katsoa kaikkea, ellei aihe ole oikeasti mielenkiintoinen.
Vaikka somessakin on plussansa, haluan mieluummin saada tilalle ne hyvät puolet, jotka voin palauttaa elämääni kännykän orjuudesta luopumalla. Ne tyhjät hetket, kun makaan trampoliinilla ja katselen sinistä taivasta vasten huojuvia vaahteranlehtiä, eikä tarvitse ajatella mitään. Kun istun lasten kanssa ulkona ja puhelin ei ole kädessä tai edes kassissa vaan kotona. Kun herään enkä tarkista, mitä Instagramiin on yön aikana tullut. Kun istun autossa ja vain kuuntelen musiikkia. Kun makaan makuuhuoneessa vauva rinnallani enkä mieti, pitäisikö vastata viestiin. Kun arki ei pirstoudu jatkuvaan nopeiden dopamiinisyöksyjen metsästykseen ja ruudun ylälaitaan ilmestyneiden uusien rinkuloiden kyttäämiseen. Kun kaikkeen ei tarvitse saada jotakin virikettä, vaan voi vain olla.
Lasten kesäloman aloitus on monella tapaa loistava hetki aloittaa somettomuus. Koska kyllähän se on fakta, että usein puhelinta tulee vilkuiltua myös heidän seurassaan. En todellakaan ajattele, että lasten kanssa täytyisi olla koko ajan sataprosenttisen läsnä tai että vanhempi ei saisi ikinä tehdä heidän seurassaan mitään omaa – sehän on ihan mahdoton vaatimus. Mutta ei siitä silti haittaa ole, että yksi häiriötekijä arjesta poistuu. Silloin, kun on vähän tylsää eikä niin huvittaisi rakentaa esikoisen kanssa kymmenettä Duplo-tornia, on niin helppo kaivaa taskusta kännykkä ja sanoa, että ”äiti kattoo täältä nopee yhen jutun”. Kun puhelinta ei ole saatavilla, ajankäyttö on paljon jäsentyneempää. Vanhemman omat hetket ovat selkeämpiä ja muulloin keskitytään paremmin lapsiin jatkuvan edestakaisin seilaamisen sijaan.
Postauksen kuva: Pixabay