Hyvästit koirallemme

Perheeseeni on kuulunut koira siitä asti, kun täytin kahdeksan vuotta. Lapsuudenkodissamme oli shetlanninlammaskoira, ja tutustuessani mieheeni hänellä oli parivuotias, iso sekarotuinen uroskoira. Kun aloimme seurustella, menimme naimisiin ja muutimme yhteen, tuosta koirasta tuli luonnollisesti osa omaakin perhettäni. Elämäntilanteet muuttuivat, opiskelimme ja siirryimme lopuksi työelämään, muutimme pariin otteeseen ja saimme lapsia, mutta koiruus seurasi aina mukana.

Koiramme oli aina varsin terve tapaus. Ainoa krooninen vaiva olivat iho-oireet, jotka kuitenkin loppuivat lopulta lähes kokonaan allergiaruoan myötä. Muutoin vaikka ikää tuli lisää, koira pysyi vuodesta toiseen energisenä ja pirteänä. Vasta viime vuoden loppupuolella koira alkoi aina välillä ontua. Kun hieronta ei auttanut ja ontumista alkoi olla tämän tästä, veimme lemmikin eläinlääkäriin, missä sillä todettiin nivelrikko. Parin kokeilun jälkeen sille löytyi toimiva kipulääkitys, jonka voimin siitä tuli taas virkeä ja liikkuvainen. Vaikka kaikki rajummat frisbeen heittelyt sun muut täytyi tietysti jättää pois ja lenkit siirtyivät pääosin metsään pehmeämmälle pohjalle, arjessa nivelrikkoa ei lääkityksen myötä enää huomannut. Kaikki näytti sujuvan hyvin, ja vaikka toukokuussa koira täytti jo kymmenen vuotta, uskoin, että se voisi elää vielä pitkäänkin.

Kesäkuun alussa koira alkoi yhtäkkiä kärsiä vatsavaivoista. Se vinkui öisin ulos ja yritti kakata, mutta sai ponnistettua ulos vain pienen määrän nestemäistä ripulia. Ruokahalu kärsi ja kolmisen päivää tilannetta seurattuamme mies vei lemmikin eläinlääkäriin. Lääkärissä koira tutkittiin perusteellisesti, tehtiin verikoetta, ultraa ja röntgeniä. Mitään täysin selvää selitystä oireille ei löytynyt. Eläinlääkäri totesi, että kyse voi olla ihan tavanomaisesta mahataudista, mutta myös jotain pieniä maksan tai pernan kasvaimeen viittaavia merkkejä oli havaittavissa. Saimme mukaamme erilaisia troppeja sekä kehotuksen seurata tilannetta.

Parissa päivässä eläinlääkärikäynnin jälkeen koiran kunto lähtikin romahtamaan. Se ei enää suostunut syömään edes suosikkiherkkujaan, lenkit lyhenivät lyhenemistään ja lopulta koira suostui kävelemään vain lähipuskaan pissalle. Se oli jatkuvasti levoton ja halusi viettää kaiken ajan, myös yöt, ulkona pihassamme. Se seisoi jatkuvasti, ja vaikka se olisi ollut jo aivan uupunut ja nukahtamaisillaan, se asettui makaamaan vain pieneksi hetkeksi ennen kuin ponkaisi jälleen rauhattomana ylös. Päätös alkoi olla selvä: ystävämme oli aika päästä kärsimyksistään.

Pitkällisen puhelinsoittelun päätteeksi mies sai varattua ajan kotieutanasialle. Lähdin töistä tavallista aikaisemmin, mies haki lapset jo etukäteen ja eläinlääkäri saapui meille kotiin. Olimme jutelleet lapsille jo aiemmin, että koira on kipeä ja toivomme, että se paranee, mutta voi olla, että koira kuolee. Esikoiselle kuoleman konsepti oli jo hieman tuttu mummilan kuolleen koiran kautta, mutta toki hän ei varmasti oikeasti ymmärtänyt, mistä on kyse. Hän kyllä itki mukana, kun me miehen kanssa surimme koiraa, ja jopa taapero reagoi ihanasti suruumme. Hän totesi aina esimerkiksi huomatessaan, että mies itki, että ”isää harmittaa, paperia” ja lähti hakemaan nenäliinaa.

Koira lopetettiin olohuoneessamme, meidän kaikkien ympäröimänä. Eläinlääkäri poistui pyynnöstämme hetkeksi ulos siksi aikaa, kun unilääke vaikutti, jotta saimme hyvästellä koiran kaikessa rauhassa. Lauloimme Jumalan kämmenellä, koska se on lapsillekin tuttu ja kaunis laulu, ja sanoimme kaikki vielä viimeiset hyvästit koiralle.

Lähdimme saman tien lopetuksen jälkeen hautaamaan koiraa miehen suvun mökille. Siellä oli valmiina paikka, johon on haudattu muitakin perheessä olleita eläinystäviä. Lapset saivat osallistua kuopan kaivamiseen ja täyttämiseen. He olivat tosi reippaita apulaisia. Kun syvyys alkoi olla sen veroinen, että meistä muista oli hommassa enemmän haittaa kuin hyötyä, mies jäi kaivamaan kuoppaa ja lapset touhusivat mökin pihassa paikalla olleen isomummun kanssa. Kaivuutyön tultua valmiiksi täytimme vielä yhdessä kuopan ja laitoimme pari isompaa kiveä sen päälle. ”Hei hei *koiran nimi*”, sanoi kuopuskin miehen perässä, kun lähdimme paikalta.

Mielestäni oli tosi tärkeä juttu, että lapset saivat olla mukana niin koiran lopettamisessa kuin hautaamisessakin. Se varmasti konkretisoi heille paljon selkeämmin sitä, mistä kuolemassa on kysymys. Saimme hyvästellä rakkaan koiran yhdessä koko perheenä. Lapset näkivät, miten prosessi etenee, ja saivat olla osallisina joka käänteessä. Uskon, että se, että he näkivät, kun koiran ruumis peiteltiin hiekkaan, teki ymmärrettävämmäksi sitäkin, ettei lemmikki tule enää takaisin. Myöhemmin etsimme vielä yhdessä lähimetsästä sopivan kiven koiran haudalle vietäväksi.

Esikoinen kyseli lopetuspäivänä moneen kertaan, miksi koira kuoli. Selitimme, että se oli jo niin vanha ja sairas. Kerroin myös, että joskus, kun on oikein kipeä, on parempi kuolla, koska kuolleena koiraan ei enää satu. Kotona meitä aikuisia itketti vielä moneen kertaan, kun keräilimme koiran tavaroita syrjään ja jokainen tyhjännäköinen kohta ja puuttuva elementti toi sen mieleen. Esikoinen itkeskeli välillä mukana, mutta muutoin lapset eivät reagoineet koiran poismenoon kovin voimakkaasti. Näin muutamaa viikkoa myöhemmin esikoinen osaa kyllä todeta asian tullessa puheeksi, että *koiran nimi* kuoli, mutta nyt, kun me vanhemmat emme enää jatkuvasti itke asiaa, hänkin suhtautuu siihen täysin neutraalisti.

Koiran puuttuminen on tietysti tehnyt ison aukon perheeseemme. Illat tuntuvat oudoilta, kun kumpikaan meistä ei lähde enää lasten nukkumaanmenon jälkeen koiraa ulkoiluttamaan. Aina kellon näyttäessä 17.30 mieleen tulee koiran ruoka-aika. Äänikirjojen kuuntelu on kutistunut huomattavasti aiemmasta ja liikuntaa on pitänyt yrittää saada jostain muualta, kun lenkkeily ei enää kuulu jokapäiväiseen arkeen. Tässä kohtaa emme kuitenkaan ajattele, että hankkisimme lähivuosina enää uutta koiraa. Kohta kolmen pienen lapsen kanssa touhuamisessa on ihan riittävästi tohinaa, ja lähipiirin lukuisten lemmikkien myötä lasten ei tarvitse kasvaa täysin ilman eläinkontakteja. Nytkin vanhempieni koira on meillä pari päivää hoidossa. Toki se ei ole sama asia kuin oma lemmikki, mutta toistaiseksi totuttelemme elämään ilman eläinystävää.