Kantavatko lapsuuden ystävyyssuhteet aikuisuuteen?
Aloin hetki sitten tilata Julia Thurenin ja hänen kolmen ystävänsä kirjoittamaa Ystävyyden uutiskirjettä Subctackissa. Ihanaa kun tällaista ”vanhojen hyvien aikojen” blogien kaltaista tekstiformaattia vielä pääsee lukemaan! Tänään sähköpostiin kilahti Marianna Kellokosken kirjoittama teksti lapsuudenystävistä. Se oli tosi hyvä ja ajatuksia herättävä. Aion ensin kirjoittaa pitkän ja polveilevan kommentin, mutta tajusin sitten, että asiaa riittää ihan omaksi postaukseksi asti.
Marianna kirjoitti uutiskirjeessä siitä, miten lapsuudenystävien merkitystä usein korostetaan. Hänellä itsellään ei ole kuitenkaan säilynyt yhtään lukioaikaa varhaisempaa kaveria aikuisuuteen asti. Yhden lapsen äitinä Marianna on pohtinut aihetta myös yrittäessään manageroida oman lapsensa ystävyyssuhteita.
Minulla oli halki peruskoulun kivan tiivis muutaman tytön kaveriporukka. Nykyisin olen tekemisissä heistä enää yhden kanssa, ja hänenkin kanssaan korkeintaan kerran vuodessa. Vaikka hän on ihana tyyppi ja on mukava päivittää aina satunnaisesti kuulumisia, perustuu kaveruutemme nykyään enemmän vanhojen muisteluun kuin tämänhetkisen elämän aktiiviseen jakamiseen. Voisi siis sanoa, että minullakaan ei ole ketään sellaisia lapsuudenystäviä, joiden kanssa olisin edelleen oikeasti läheisesti tekemisissä.
Nykyisistä läheisistä ystävyyssuhteistani varhaisin kumpuaa reilun kymmenen vuoden takaa. Vaikka koko yläkoulun tyttöporukkamme jatkoi samaan lukioon, lukiossa porukkamme lähti hajaantumaan ja kaikille tuli vähän omat kaveripiirinsä. Itse aloin esimerkiksi käydä aktiivisemmin seurakunnassa. Muodostin lukioaikojen keskeisimmät ystävyyssuhteeni siellä, ja juuri noilta seurakuntanuori-ajoilta minulle on säilynyt yksi läheisimmistä ja pitkäaikaisimmista ystävistäni.
Vaikkei minulla ehkä ole lapsuudenystäviä sanan varsinaisessa merkityksessä, tunnistan kyllä, mikä arvo yhteisellä historialla on. Kun toisen tuntee pitkältä ajalta, nykyhetkenkin elämäntapahtumat on helpompi asettaa kontekstiin. Menneisyyden käänteitä ei tarvitse selittää, kun ne on käyty läpi yhdessä. Vaikka pitkäaikaisen ystävän kanssa tapaisi harvemmin, on syvälliselle tasolle helppo päästä saman tien. Ainakin minulla kestää uudempien kavereiden kanssa pitkään, että pääsen yli sellaisesta tietystä varovaisuudesta tai kohteliaisuudesta. Uudemmilta kavereilta en aina uskalla kysyä asioita niin suoraan, udella liikoja tai sanoa omia vastakkaisia kantoja ääneen.
Itse arvelisin, että juuri lukioiästä eteenpäin alkaakin olla otollista aikaa muodostaa pitkiä ystävyyssuhteita. Silloin ihmisen oma arvomaailma ja kiinnostuksenkohteet alkavat muotoutua kenties loppuelämään vaikuttavalla tavalla. Päiväkodissa tai ala-asteella kaveruudet syntyvät usein loppujen lopuksi aika pinnallisten ja sattumanvaraisten seikkojen varaan. Esimerkiksi asuinpaikka ja sama ryhmä saattavat olla keskeisimmät syyt sille, että tutustutaan toiseen. Mitä vanhemmiksi kasvetaan, sitä enemmän merkitystä alkaa olla arvoilla ja elämäntyyleillä, jotka saattavat olla samalla hiekkalaatikolla istuneiden kesken ihan erilaisia.
Itse en siis jaksa vielä tässä vaiheessa pohtia, onnistuuko viisivuotiaamme luomaan tarhassa elämänmittaisia ystävyyssuhteita. Riittää, että hänellä on leikkiseuraa eikä hän koe yksinäisyyttä tai ulkopuolisuutta. Emme ole myöskään juuri harrastaneet vapaa-ajan leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Kesäloman aikana lapsesta oli kyllä ihan kiva nähdä paria tarhakaveria kyläilyjen merkeissä, mutta noin muutoin minusta riittää vallan hyvin, että päikkykavereiden kanssa leikitään päikyssä. Kotona vietetään sitten aikaa sisarusten, serkkujen ja välillä ystäväperheiden lasten kanssa.
Ylipäätään uskoisin, että tällainen ”leikkitreffailu-kulttuuri” kumpuaa siitä, miten lasten määrä on nykyisin vähentymään päin. Kun lapsia ei näe automaattisena osana kaikissa elämänpiireissä, heitä ei pyöri liutaa kotona ja naapurissa ja leikkipuistoissa, vanhemmat joutuvat tietoisemmin organisoimaan lastensa sosiaalisia suhteita. Ainakin omien empiiristen havaintojeni perusteella eniten kavereita vapaa-ajalla näkevät luonnollisesti ne lapset, joilla ei ole sisaruksia. Esimerkiksi meillä taas 3- ja 5-vuotiaista on niin paljon seuraa toisilleen, ettei muita kavereita ole välttämätöntä järjestää jatkuvasti. Kun lähipiirissä on paljon samanikäisiä lapsia, leikkitreffailut hoituvat automaattisesti aikuisten tavatessa toisiaan, eikä niitä tarvitse erikseen kalenteroida lapsille.