Kokemuksia kahden vuoden ikäerosta

Esikoisen lähestyessä taaperoikää pohdiskelin usein, mikä olisi paras ikäero sisaruksille. Tietenkään lasten ikäeroa ei pysty itse mitenkään tarkasti päättämään, koska sitä, kauanko raskaaksi tulemisessa kestää, ei voi mitenkään tietää etukäteen. Meille oli kuitenkin alusta alkaen selvää, että toivomme useampaa kuin yhtä lasta. Siksipä pohdin, milloin yrittäminen olisi otollisinta aloittaa ja lueskelin erilaisia listauksia siitä, millaisia etuja ja haasteita missäkin ikäerossa olisi. Lopulta lapsillemme tuli ikäeroa himpun verran yli kaksi vuotta ja kuukausi. Vaikka he ovat vasta 2 v 9 kk ja kohta 8 kk vanhoja, ajattelin jakaa tänään vähän tähänastisia kokemuksiamme tästä suunnilleen kahden vuoden ikäerosta.

Alun perin ajatuksenani oli itse asiassa vähän isompi ikäero lasten välille. Ajattelin, että kolme vuotta olisi sopiva: lapsista olisi vielä seuraa toisilleen, mutta välissä ehtisi hengähtää rauhassa eikä esikoinen olisi enää niin pieni. Pikkuhiljaa ajatus toisesta vauvasta vähän nopeammin alkoi kuitenkin tuntua hyvältä. Mies oli myös alusta asti sitä mieltä, että kaksi  vuotta olisi hyvä ikäero. Ja onhan se ainakin oman tuntumani perusteella se kaikista tavallisin ”standardi-ikäero”, johon monet tuntuvat pyrkivän. Kahden vuoden ikäerolla talossa ei ole samaan aikaan kahta aivan pientä, mutta sisarukset tulevat kuitenkin ikään kuin samaan putkeen.

Kun aloimme yrittää toista lasta esikoisen ollessa reilun vuoden ikäinen, rehellisesti sanottuna kuvittelin kaksivuotiaan mielessäni paljon isommaksi kuin mitä sen ikäinen todellisuudessa on. Ajattelin, että esikoinen ehtisi kasvaa ennen vauvan syntymää vielä vaikka kuinka ja olisi synnytyksen aikoihin jo varsin iso ja itsenäinen. Ja toki hän esimerkiksi puhui jonkin verran ja osasi monia taitoja, mutta kyllä kaksivuotias oli silti vielä aivan pieni; käytti vaippoja ja tarvitsi runsaasti apua arjen perustoimintoihin.

Koen kuitenkin, että ainakin meidän taaperomme tapauksessa oli helpompaa, että vauva syntyi silloin kahden vuoden kohdalla eikä vaikkapa nyt, kun esikoisella on ikää 2 v 9 kk. Suunnilleen kahden ja puolen vuoden iän jälkeen taaperolla alkoi nimittäin iskeä päälle paljon selvemmin omaa tahtoa ja uhmaa. Toki elo hänen kanssaan on nyt siinä määrin simppelimpää kuin reilut puoli vuotta sitten, että hän osaa käydä itse potalla, ilmaisee itseään sujuvasti puhumalla ja on omatoimisempi esimerkiksi pukemisissa. Mutta ainakin tässä kohtaa tahtoikä kiukkukohtauksineen vie silti paljon enemmän vanhemman resurssia kuin mitä vaikkapa pottailu vaipan vaihtoon verrattuna säästää. Mielestäni on siis ollut hyvä, että vauva on ollut tahtoiän alkaessa jo tuttu juttu. En tiedä, olisiko esikoinen sopeutunut pikkusiskoon yhtä sulavasti, jos hän olisi putkahtanut elämäämme vasta nyt.

Sanoisinkin, että ainakin meidän tapauksessamme pikkusisaruksen syntymä osui varsin oivalliseen saumaan. Esikoinen oli vielä tarpeeksi pieni, että sopeutui uuteen perheenjäseneen mutkattomasti, mutta kuitenkin sen verran iso, että me vanhemmat jaksoimme hyvin. Taapero oli esimerkiksi vauvan syntyessä nukkunut jo iät ja ajat yönsä ilman herätyksiä. Pystyin luottamaan hänen rytmiinsä ja siihen, että hommat sujuvat. Esikoinen oli kuitenkin vielä sen verran pieni, että nukkui ekat puoli vuotta päiväunet, jolloin sain yksin kotona kahden kanssa ollessanikin päivään oman levähdystauon. Nyt tänä keväänä hän taas on vastaavasti jo sen ikäinen, että hyötyy ja viihtyy päiväkodissa. En ole potenut huonoa omaatuntoa siitä, että taapero käy hoidossa, vaan ottanut ilolla vastaan ne vähän helpommat kotipäivät, kun huollettavana on vain yksi lapsi.

Pääosin esikoinen on koko ajan suhtautunut vauvaan neutraalisti. Meni pitkään, että hän kyllä esimerkiksi toi kuopukselle leluja ja oli mukana hoitotoimenpiteissä, muttei kovin usein jutellut vauvalle tai muutenkaan noteerannut pikkusiskoa juurikaan. Nyt viimeisen kuukauden sisään esikoinen on kuitenkin alkanut huomioida vauvaa selvästi aiempaa enemmän. Lasten välille on alkanut muodostua ihan omaa keskinäistä vuorovaikutusta. Sitä on niin ihana seurata!

Kun ikää on tullut lisää, vauva on alkanut selkeämmin jokeltaa, nauraa ja reagoida isosiskon tekemisiin. Tämä on motivoinut esikoista höpöttelemään vauvalle enemmän. Esikoinen tulee nykyään aina viereen istumaan, katselemaan ja juttelemaan, kun esimerkiksi syötän vauvalle sosetta. Jos pikkusiskoa itkettää, hän laulaa ”*sisko* kulta, *sisko* kulta, kiva kun oot täällä” -laulua. Hän myös tuo pikkusiskolle ahkerasti vauvaleluja. Ja toki varmistaa samalla, että sisko keskittyy niihin eikä hänen omiin tavaroihinsa, heh.

Tietysti sisaruus ei ole yksinomaan kukkasia ja auringonpaistettakaan. Usein, jos vauva on heräämässä päiväunilta ja ääntelee sängyssään, esikoinen ilmoittaa tomerasti, että ”ei siskoa herättämään”. Yritykseni samanaikaiselle sylissä istumiselle eivät myöskään taaperolle sovi. Hän ei suostu tulemaan syliin, jos pikkusisko istuu toisella polvella, vaan vaatii aina, että sisko täytyy laittaa ensin lattialle. Yleisesti ottaen kaksikon yhteiselo on kuitenkin sujunut tosi hyvin. Esikoinen ei ole kohdistanut vauvaan oikeastaan juuri lainkaan lyömistä, kiukunpuuskia tai muuta voimakkaan negatiivisia toimintoja. Eniten kriisejä aiheuttaa lähinnä se, että vauva ei tajua säännöistä tarkan isosiskon ohjeistuksia, vaan yrittää tuon tuostakin esimerkiksi työntää kylpyhuoneessa likaista Crocs-kenkää suuhunsa.

Olenkin aika varma, että ne suurimmat yhteentörmäykset ovat meillä vielä edessä päin. Esikoisemme on luonteeltaan todella tarkka ja järjestelmällinen. Hänelle on tärkeää, että asiat hoituvat totuttujen rutiinien mukaisesti, ja omista tavaroista ollaan usein varsin mustasukkaisia. Toistaiseksi, kun vauva ei vielä juurikaan liiku tai ole järin kiinnostunut isosiskon leikeistä, rinnakkaiselo on aika mutkatonta. Vauva ei ole vielä kovin varteenotettava kilpailija leikkeihin tai pääse liiemmin sotkemaan isosiskonsa puuhia. Jos kuopus havittelee esikoisen tavaroita, taapero tuo tilalle pikkusiskon oman lelun tai siirtää leikkejään parikymmentä senttiä, ja homma on sillä ratkaistu. Kun vauva saa jalat alleen ja alkaa ilmaista enemmän omiakin mielipiteitään, voi konflikteja alkaa syntyä tiuhempaan.

Loppujen lopuksi ajattelen, että lasten optimaalisin ikäero on varmasti todella tapaus- ja perhekohtainen asia. Hyvin paljon on kiinni ihan vain tuurista. Koska raskausaika ja sen yrittäminen kestää helposti vuoden tai paljon kauemminkin, ei asiaa voi loputtomiin kikkailla etukäteen. Ennakkoon ei voi nimittäin tietää, millainen vaihe esikoisella on kulloinkin menossa tai koska vaikkapa se tahtoikä kenellekin lapselle iskee.

Joissain perheissä jaksetaan hyvin kaksi lasta vuoden ikäerolla, toisissa vielä kaksivuotiaskin herää monta kertaa yössä eikä uusi vauva tunnu mitenkään päin ajankohtaiselta ajatukselta. Monet varmasti toivovat, että sisaruksista olisi seuraa ja kaveria toisilleen, mutta siihenkin vaikuttaa varmasti iän lisäksi moni muukin asia, kuten lasten persoonat ja temperamentti. Meilläkin kuopus on vasta niin pieni, että sitä, millaiseksi lasten sisarussuhde myöhemmin kehittyy, ei voi kuin arvailla. Toivon kuitenkin, että mukava yhteiselo jatkuisi jatkossakin ja tyttäristämme kasvaisi tiivis ja toisiaan tukeva sisaruskaksikko.