Kolme lasta ja kolmio: ajatuksia pienestä asunnosta ja lasten yhteisistä huoneista
Yhden määritelmän mukaan ahtaaksi asumiseksi luokitellaan se, jos taloudessa on keittiötä mukaan laskematta vähemmän huoneita kuin asukkaita. Meidän nelihenkinen perheemme asustelee 70-neliöisessä kolmiossa, eli hujahdamme kategoriaan jo nykyisellä perhekoollamme. Silti en ole vielä kertaakaan kokenut, että tilaa olisi liian vähän. Alkutalvesta perheemme kasvaa vielä viidennellä jäsenellä, eikä meillä ole siinäkään kohtaa aikeissa vaihtaa kotia isompaan.
Viiden hengen perhe kolmiossa tuntuu nykyään olevan aika normeja uhmaava valinta, vaikka kaupungistumisen ja etenkin Helsingin seudun pilviin kivunneiden hintojen myötä tiivis asuminen onkin ehkä nykyisin aiempaa yleisempää. Tiedättehän – juurrutaan tietylle kalliille kaupunkialueelle eikä haluta muuttaa halvemman hinnan perässä pois. Meidän tilanteessamme ei kuitenkaan ole kyse siitä. Asustelemme rauhallisella, väljällä alueella isomman kaupungin kupeessa, emme kalliissa city-kämpässä. Meille ei olisi mikään ongelma vaihtaa asuinaluetta. Emme siis ole jäämässä kotiimme siksi, että olisimme priorisoineet sijaintia tilan kustannuksella. Enemmänkin kyse on kohdallamme yksinkertaisesti siitä, että olemme saaneet lapset nuorina opiskelijoina, kun työelämään ei ole vielä ehditty asettua ja säästöpottia omakotitaloon kerryttää. Talousnäkökulma ei ole ikinä ollut meille riittävä syy jarrutella lapsitoiveissa.
Vaikka sinänsä koen nykyisen kotimme ihan riittävän kokoiseksi, toki suhteellisen naftin kokoinen asunto on vaatinut jotain pientä säätöä. Aikuisten makuuhuoneessa sänky ei ole perinteiseen tyyliin esteettisesti seinää vasten, vaan pääty osoittaa keskelle huonetta. Näin makkariin mahtuu myös miehen työpiste ja tulevaisuudessa kolmannen lapsen pinnasänky. Isommat lapset nukkuvat luonnollisesti kerrossängyssä. Tulevaisuudessa, kun vauvakin muuttaa luultavasti lastenhuoneen kolmanneksi asukkaaksi, voi lattiatilaa säästää lisäämällä säilytysratkaisuja hukkatilaan kuten vetolaatikkoihin sängyn alle. Ja on meillä oikeasti myös tosi paljon varaa ihan vain karsia leluista. Kolme lasta tarkoittaa tietysti laajempaa ikähaitaria ja sitä myöten tarpeita vähän eri tyyppisille esineille, mutta ainakaan vielä lelusäilytys ei ole ollut mikään ongelma. Kamasta voisi helposti karsia kolmasosan pois ilman, että lasten leikit siitä juuri häiriintyisivät. Asuntomme pohjaratkaisu on toimiva, säilytystilaa on sekä ulko- että sisävarastossa ja kaappejakin riittää. Esimerkiksi kolmannen lapsen vaatesäilytys ei siis minua huoleta.
Ikuisesti emme mekään silti ole suunnitelleet asuvamme viiden hengen poppoolla kahden makuuhuoneen kämpässä. Toiveenamme olisi, että parin vuoden sisään voisimme ostaa sellaisen perinteisen ”loppuelämän omakotitalo” -tyyppisen omistusasunnon. Senkään osalta emme kylläkään haaveile, että makuuhuoneita olisi jokaiselle oma. Ainakin tällä hetkellä ajatuksenamme on, että lapsia saisi tulla enemmänkin kuin kolme, ja viiden makuuhuoneen taloja nyt on jo todella haastavaa löytää, ainakaan meidän hintahaarukassamme. Ideaalitilanteessa makuuhuoneita olisi neljä – meidän vanhempien makuuhuone, pari tilavaa makkaria, joihin mahtuisi molempiin mukavasti ainakin kaksi lasta, sekä joku pieni tila, johon saisi tarvittaessa joko työhuoneen tai omaa rauhaa lapsista vanhimmalle. Mutta en näe neliötäkään mitenkään huonona valintana, jos kaikki makuuhuoneet ovat tilavia.
Tuntuu, että nykyaikana on ihan itsestään selvä oletus, että taaperoiän ohittaneilla lapsilla on omat huoneet. Suunnilleen jätetään mieluummin enemmät lapset hankkimatta kuin laitetaan niitä samaan huoneeseen nukkumaan. Toki perhekoot ovat varmasti muistakin tekijöistä johtuen niin pieniä, että sille yhdelle tai kahdelle on suhteellisen helppoa mahdollistaa oma tila. Hyvin harvan kahdeksanlapsisen perheen talossa lienee yhdeksän makuuhuonetta. Silti ajatus siitä, että kolme lasta jakaisi yhteisen huoneen, tuntuu olevan ainakin omissa ympyröissäni aika ennenkuulumaton. Jos nyt leikki-ikäiset voivatkin vielä jakaa yhteisen huoneen ja touhut, viimeistään kouluiässä jokaisella täytyisi olla oma soppensa.
Itse en ihan allekirjoita ajatusta oman huoneen välttämättömyydestä. Tietysti mielipiteeni voi lasten kasvaessa muuttua, ja omakohtaista kokemusta isompien lasten yhteishuoneista minulla ei toistaiseksi ole. Esimerkiksi omassa lapsuudenkodissani sekä minulla että siskollani oli pienestä pitäen omat huoneet. Introverttiluonteena ymmärrän ajatuksen oman tilan tarpeesta, mutta mielestäni yhteisissä huoneissa on kuitenkin myös paljon plussapuolia, joita tunnutaan nostavan harvoin esiin. Olen aika varma, että sisaruussuhteita, toisten huomioimista ja asioiden jakamista tulee väkisinkin opittua tehokkaammin jaetussa huoneessa.
On toki tärkeää, että esimerkiksi kouluikäiset lapset pystyvät syventymään kotona rauhassa omiin puuhiinsa ilman jatkuvia taaperoikäisten pikkusisarusten keskeytyksiä. Omia huoneita se ei kuitenkaan mielestäni vaadi. Ajattelen, että esimerkiksi omat kahden vuoden ikäerolla syntyneet tyttäremme voisivat vallan mainiosti asustaa vaikka 10- ja 8-vuotiaina samassa huoneessa ilman, että kumpikaan merkittävästi kärsisi toisen läsnäolosta. Teineille yksityisyys on tietenkin tärkeää, mutta johtuuko se eniten siitä, että heille omaan nurkkaan oven taakse vetäytyminen on niin mahdollinen ja totuttu kuvio? Olisivatko perheen välit läheisempiä, jos jokainen ei istuisikaan yksin omassa huoneessaan edes yläkouluvaiheessa?
Näin päiväkoti-ikäisten vanhempana tällaiset pohdinnat ovat tietysti pelkkää spekulaatiota, kun käytännössä teinivaiheeseen on vielä niin pitkä matka. Mutta voisin kuvitella, että jos lapset ovat tottuneet yhteiseloon jaetuissa huoneissa, ne eivät automaattisesti aiheuttaisi kriisiä vanhempanakaan. Joka tapauksessa en näe järkeväksi muuttaa jo pikkulasten kanssa jättimäiseen, kaikille omat huoneet mahdollistavaan taloon vain siksi, että he ehkä sitten teineinä kaipaavat omaa rauhaa eivätkä viihdy yhteisissä huoneissa. Asumisessa, kuten kaikessa muussakin, tottumuksella on kuitenkin keskeinen roolinsa. Jos yli viisi lasta olisi nykyaikana edelleen yleinen perhekoko, tuskin omista huoneista puhuttaisiin niin itsestäänselvyytenä kuin tällä hetkellä.