Koskas sitten se toinen lapsi?

Luulisi, että päätös aloittaa toisen lapsen yrittäminen olisi helpompi kuin ensimmäisellä kerralla. Johan tässä on kertaalleen tultu vanhemmiksi ja otettu hyppy tuntemattomaan vauva-arkeen. Itse huomaan kuitenkin kokevani sisaruksen ajoituksen pohtimisen paljon esikoisen yrittämistä mutkikkaammaksi. Tavallaan toive toisesta lapsesta kohtuullisella ikäerolla ensimmäiseen on kyllä selkeä, mutta sitten käytännön tasolla ei yhtään. Vaikka tiedän, että loppuelämän kannalta sillä ei ole juuri mitään merkitystä, onko lasten välillä ikäeroa vaikkapa kaksi vai kolme vuotta (puhumattakaan siitä, että yrittäminen ei tietenkään tarkoita, että raskaus alkaisi heti tai pian), saan itseni kiinni pähkäilemästä asiaa tuon tuostakin.

Sanoisin, että tässä asiassa tieto lisää tuskaa – nyt, kun oikeasti tietää, mitä vanhemmuus on, osaa päätöstä toisen lapsen yrittämisestä miettiä miljoonasta uudesta näkökulmasta. Ensimmäisen lapsen kohdalla päätöstä kykeni punnitsemaan lähinnä ulkoisten lähtökohtien ja oman vauvakuumeen kannalta, koska lapsiperhe-elämästä ei ollut konkreettista kokemusta. Halusimme lapsen ja ajoitus omien opintojeni kandi- ja maisterivaiheen väliin tuntui luontevalta, eli tuumasta toimeen vain.

Nyt, kun minulla on jo yhden tenavan verran kokemusta äitiydestä, ajatukset tuntuvat paljon ristiriitaisemmilta. Tiedän, ettei vanhemmuus ole pelkkää auringonpaistetta, vaan etenkin vauvavuosi voi oikeasti olla aika raskas. Meillä kävi esikoisen kanssa hyvä tuuri ja hän oli kaikin tavoin helppo neitokainen. Silti äidin rooliin sopeutuminen tuntui minusta vaikealta. Entäs, jos seuraava lapsi ei olekaan esikoisen kaltainen hyvin nukkuva, itsekseen tarvittaessa viihtyvä tarkkailijaluonne, vaan tunnin välein heräilevä koliikkivauva? Miten ihmeessä selviän kahdesta muksusta, kun yhden helponkin kanssa on ollut toisinaan tekemistä? Toisaalta tietyt nimenomaan äidiksi tulemiseen liittyvät kipukohdat eivät ehkä olisi enää toisen lapsen kanssa niin vahvoja. Muutos yhden lapsen äidistä kahden lapsen äidiksi on kuitenkin paljon pienempi kuin ensimmäisellä kerralla.

Olen aina aikaisemmin ajatellut, että vaikka toiveissani on useampi kuin yksi lapsi, ei pikkusisaruksella ole mitään kiirettä. Ikäeroa voisi hyvin tulla jokunen vuosi. Esikoista odottaessani ajattelin, että noin kolmen vuoden ikäero pikkusisarukseen olisi kätevä, koska silloin ehtisin olla ensin äitiyslomalla ja saada silti opinnot valmiiksi ennen seuraavaa lasta. En myöskään ole koskaan ajatellut, että ikäero täytyisi puristaa mahdollisimman lyhyeksi, jotta sisaruksista olisi seuraa toisilleen. Minulla ja siskollani on kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta ikäeroa, ja olimme lapsena hyviä kavereita.

Vielä keväällä ajatus toisesta lapsesta ei houkuttanutkaan minua tipan tippaa, päinvastoin. Kotoa ei päässyt koronan vuoksi oikein minnekään, eikä lapsi enää viettänyt valtaosaa ajastaan unten mailla niin kuin pikkuvauvana. Yhteiset leikit olivat silti vielä aika yksitoikkoisia, kun kävely ei onnistunut ja kommunikaatio lapsen kanssa perustui pitkälti arvailuun. Kaipasin kovasti omia juttujani ja päivät tuntuivat matelevan. Ajatuskin siitä, että meille syntyisi toinen vauva ja olisin vielä toisenkin vuoden vain kotona peukaloita pyörittelemässä, suorastaan kauhistutti.

Mutta sitten tuli kesä ja yhtäkkiä kaikki helpottui. Esikoinen oppi kävelemään ja yhteiset leikit monipuolistuivat. Tajusin, että jaksan paljon paremmin, kun menemme ja puuhailemme enemmän kodin ulkopuolella. Aloin järjestää meille aktiivisemmin menoja ja nyt syksyllä perhekerhot, muskarit ja seurakuntatoiminta ovat tuoneet taas kivasti vipinää arkeen. Jos mitään muuta ei ole ollut kalenterissa, olemme lähteneet vähintään lähileikkipuistoon ihmettelemään. Arki on alkanut rullata mukavasti ja ne keväällä tuon tuostakin takaraivossa kolkutelleet tylsistymisen ja syyllisyyden tunteet ovat kaikonneet. Lapsi on ollut kahdesti viikossa pari tuntia mummilassa hoidossa, jotta olen päässyt jatkamaan kotiäiteilyn ohella opiskelujani ja saanut sitä kautta arkeen taas enemmän aikuisten juttujakin.

Pikkuhiljaa ajatus toisesta lapsesta on alkanut tuntua taas vähemmän mahdottomalta. Esikoinen menee tammikuussa hoitoon ja minä pääsen jatkamaan opiskeluja täydellä teholla kevään ajaksi. Se tuo kaipaamaani vaihtelua kotiäitinä olemiseen, ja uskoisin, että pienen breikin jälkeen äitiyslomailu voisi maistua taas entistä paremmin. Tiedän myös, että mieheni toivoisi jo toista lasta. Mahdollinen uusi vaipuminen samanlaiseen tylsistymisen ja ahdistuksen tilaan äitiyslomalla kuin viime keväänäkin kyllä kieltämättä pelottaa hieman, mutta toisaalta nyt tiedän myös, että ajat lapsen kanssa muuttuvat. Vauvavuosi menee ohitse lopulta aika nopeasti ja taaperoikäisen kanssa pystyy puuhailemaan jo vaikka mitä. Järjestämällä vaihtelua arkeen pystyn myös itse vaikuttamaan mielialaani.

Toistaiseksi minuun ei ole iskenyt kunnollista vauvakuumetta, mutta loppujen lopuksi olen tällaisissa asioissa aika tuuliviiri. En ainakaan järkiargumenttien puolesta koe, että sisarukselle lähitulevaisuudessa olisi selvää estettä. Vaikka emme vielä varsinaisesti yritä uutta raskautta, ei ajatus siitä tunnu myöskään mitenkään negatiiviselta. Katsellaan siis päivä kerrallaan, miten ajatuksemme ja tulevaisuutemme lähtevät muotoutumaan.