Lapset ovat siunaus eivätkä taakka – ajatuksia perhekoosta

Meille on aivan pian syntymässä kolmas lapsi. Vaikka perheemme ei omasta mielestäni vielä mitenkään iso olekaan, on se kuitenkin jo nyt isompi kuin mitä olisin vielä jokunen vuosi sitten ajatellut. Lapsiin ja perhekokoon liittyvä arvomaailmani ja käsitykseni ovat kokeneet aikamoisen mullistuksen viimeisen vuoden aikana.

Olen pyöritellyt tätä postausaihiota luonnoksissa jo iät ja ajat, koska teema tuntuu tosi isolta tiivistää yhteen tekstiin. Perhekokoon ja siihen liittyviin toiveisiin kytkeytyy niin monia tekijöitä – voimavarat, resurssit, arvot, ajatukset ehkäisystä ja niin edelleen. Nyky-yhteiskunnassa valinnanvapautta ja omanlaisen elämän ”luomista” korostetaan vahvasti, mutta samalla itse koen, ettei yhteiskunnan tarjoama diskurssi oikeasti juuri arvosta lapsia tai suurperheitä. Vaikka tavallaan niihin pariin lapseen kyllä satsataan, silti muut elämän osa-alueet kiilaavat helposti perheen ohitse. Itsekin olen vasta oikeastaan viimeisen vuoden aikana oppinut pohtimaan lapsi- ja perhekysymyksiä syvällisemmin ja kristillisestä näkövinkkelistä käsin.

Kun esikoinen oli pieni, pohdiskelin välillä jopa, jaksanko edes toista lasta. Vaikka vauvavuotemme oli ulkoisilla mittareilla tarkasteltuna tosi helppo ja olin aina ajatellut, että totta kai haluan lapselle sisaruksen, vanhemmuuden vaatima elämänmuutos yllätti. Toisin kuin olin etukäteen uumoillut, en kokenutkaan olevani niin ”kotiäitityyppiä” kuin olin ajatellut. Päivät vauvan kanssa neljän seinän sisällä pitkästyttivät ja kaipasin tekemistä ja sitä kuuluisaa omaa aikaa – huolimatta siitä, että näin jälkikäteen ajateltuna aikaa itselle oli tuolloin yhden vauvan äitinä varsin runsaasti.

Esikoisen kasvaessa ajatukseni kääntyivät aika nopeasti siihen, että olisin valmis toiseen lapseen. Vielä raskausaikana ajattelin silti, että kaksi olisi perheellemme sopiva lapsiluku. Sisaruksista olisi toisilleen seuraa, mutta pikkulapsielämä ei jatkuisi ikuisesti. Kuopuksen synnyttyä tiesin kuitenkin välittömästi, että kyllä minä vielä kolmannenkin haluan. Siinä missä ekan vauvan kohdalla kaikki oli uutta ja hämmentävää, toisen kanssa olo oli jo varma ja pystyin nauttimaan vauvakuplasta ihan eri tavalla.

No, nyt meille on ihan pian syntymässä kolmas lapsi, ja en usko, että perheemme on vieläkään täysi. Olemme miehen kanssa jutelleet, että annamme luultavasti mahdollisuuden  neljännellekin. Enää en myöskään menisi vannomaan, etteikö lapsia voisi tulla sitäkin enemmän. Kyse ei ole siitä, etteikö lasten kanssa olisi välillä raskasta tai ettenkö painisi edelleen joidenkin samojen, omaan suhtautumistapaani liittyvien haasteiden kanssa kuin jo esikoisen vauvavuotenakin. Sen sijaan arvomaailmani perhettä ja lapsia kohtaan on muuttunut radikaalisti viimeisen vuoden aikana. Ympäröivän yhteiskunnan tarjoamien ”itsestään selvien” ajatusmallien sijaan olen alkanut miettiä lasten merkitystä syvällisemmin, Raamatun ja koko elämänkulun kautta.

Aiemmin ajattelin lapsista niin kuin varmaan valtaosa suomalaisista tavan tallaajista – ihania, mutta raskaita. Liian moneen ei ole resursseja eikä jaksamista. Sitten muutaman vuoden päästä on kiva keskittyä jo omiin aikuisten juttuihin, lapsiarki on vain yksi kaistale elämästä ja täytyisihän sitä töihinkin ehtiä. Perus länsimaisessa viitekehyksessä kaksi lasta on se ”normaaliperhe”, kolme ehkä voi jotenkin jaksaa mutta neljästä eteenpäin ollaan jo supermutsisfääreissä. Alettuani seurata esimerkiksi somessa useampia kristittyjä suurperheitä ajatukseni normeista alkoivat kuitenkin vähitellen muuttua. Juu, kaksi lasta on toki nykyisellään se yleisin määrä, mutta tarkoittaako se automaattisesti, että enempi on jotenkin liikaa tai mahdotonta? Nyky-yhteiskunta ei muutenkaan juuri arvosta perhearvoja tai muita kristillisiä lähtökohtia elämään, joten miksi antaisin sen käsityksen ihanneperhekoosta vaikuttaa itseeni?

Pienet perheet ovat niin yleisiä ja lapsiluvun rajoittamista perustelevat fraasit niin usein viljeltyjä, että ei mikään ihme, että sitä helposti tulee seurattua vain sitä tavanomaista ”pari lasta ja siinä se” -linjaa. Isoista perheistä ei juurikaan näe esimerkkiä, kun nykyisellään vain viidessä prosentissa perheitä lapsia on neljä tai enemmän. Jo kolme lasta saatetaan laskea suurperheeksi. Se tuntuu näin kohta kolmen lapsen äitinä suorastaan huvittavalta, koska itse näen nykyisin kolme tai neljäkin lasta vielä aika vähäisenä määränä. Ja historiallisestihan nykyiset perhekoot ovat kerrassaan poikkeuksellisia.

Aiemmin naimisiinmeno, perhe ja lapset olivat lähestulkoon automaatio heti parikymppisenä ja kotiäitiys hyvänä ja arvostettuna pidetty polku naisille. Nykyisin lapset ovat sen sijaan aivan eri tavalla vapaaehtoisia. Ne edustavat yhtä vaihtoehtoista elämänkulkua muiden joukossa. Lasten sijaan tai ohella voi yhtä lailla keskittyä uraan, matkusteluun, harrastuksiin tai mihin nyt sitten haluaakaan. Lasten toivottamista tervetulleiksi omaan perheeseen harkitaan, harkitaan ja harkitaan ja kriteerit sille, mitä elämän täytyy olla ennen lasten saamista, tuntuvat vain kasvavan koko ajan. Ei ihme, että ensisynnyttäjien keski-ikä kipuaa pilviin ja monet tulevat lopulta siihen lopputulemaan, että helpommalla pääsee, kun niitä lapsia ei hanki laisinkaan. Vaikka itse olen aina arvostanut paljon esimerkiksi avioliittoa ja muutenkin perinteisiä kristillisiä arvoja, jotenkin lapsikysymyksessä olen melkein huomaamattani mennyt sen tavanomaisimman ajattelumallin mukana.

Toki tässä välissä voi taas disclameroida, että tietenkään kenenkään ei ole mikään pakko hankkia lapsia. Joissain tilanteissa se voi ihan oikeasti olla viisaampi valinta. Ja yhden tai kahden lapsen vanhemmat varmasti rakastavat lapsiaan ja pitävät heitä ihan yhtä lailla tärkeinä kuin isompien perheidenkin vanhemmat, kyse ei ole siitä. Ennemminkin haluaisin osoittaa kriittisen katseen paljon laajempaan ilmiöön: siihen, mihin yhteiskunta meitä kannustaa elämässä panostamaan.

Koen, että nykyinen suhtautumistapa lapsiin on tosi surullinen. Lapset nähdään kristillisissäkin piireissä usein pohjimmiltaan taakkana tai hidasteena. Jonakin sellaisena, joka jarruttaa omien unelmien tavoittelua vähintään muutamaksi vuodeksi, kunnes voi taas keskittyä täysillä siihen muuhun, tärkeämpään elämään. Ja todellakin olen viljellyt tällaista puheenpartta itsekin! ”On kiva, kun lasten suhteellisen pienen ikäeron ansiosta kuormittavat pikkulapsivuodet on lusittu nopeasti pois alta” ja niin edelleen.

Tietenkään vanhemmuus ei lopu siihen, kun lapset menevät kouluun. Isompien lasten kanssa vanhempien on kuitenkin helpompi keskittyä myös omiin mielenkiinnonkohteisiinsa. Ja toisaalta esimerkiksi kattava päivähoito mahdollistaa nykyisin sen, että jo vuoden ikäisen lapsen molemmat vanhemmat voivat helposti käydä täyspäiväisesti töissä. Lapsen saaminen ei siis automaattisesti tarkoita sitä, että äiti keskittyisi perheestä ja kodista huolehtimiseen. Vaikka lapsiperheellistenkin elämässä pyörii nykyisin todella paljon muitakin elementtejä kuin vain lapset ja koti – on työtä, harrastuksia ja niin edelleen – koetaan elämä pienten lasten kanssa silti, tai ehkä juuri sen vuoksi, usein raskaana ja väliaikaisena.

Itse olen yrittänyt ihan tietoisesti kääntää ajatteluani pois tällaisesta ”raskas ja rasittava lapsiperhe-elämä” -suuntauksesta. Juu, totta kai pienet lapset vaativat paljon ja heidän kanssaan on välillä (tai oikeasti aika usein) rankkaa. Abbie Halberstadtin timanttista kiteytystä lainatakseni, vaikea ei kuitenkaan ole sama asia kuin huono. Nykykulttuurissa tavoitellaan todella paljon mukavuutta, viihtyvyyttä ja helppoutta. Ison lapsikatraan kasvattaminen harvoin istuu näihin tähtäimiin. Henkilökohtaisesti koen, että ihmisen elämänkulkuun kuitenkin ”kuuluu” lapset ja perhe. Avioliitto, perhe ja lapset ovat tärkeässä roolissa Jumalan luomassa järjestyksessä. On paljon ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi ikinä löydä puolisoa tai jotka kärsivät lapsettomuudesta, ja jotka voivat silti palvella Jumalaa aivan yhtä lailla omalla paikallaan. Uskon, että valtaosalle perinteinen kristillinen perhe-elämä olisi kuitenkin hyväksi.

Vanhemmuus kasvattaa ja haastaa, se pakottaa ottamaan vastuuta ja asettamaan omia itsekkäitä haluja taka-alalle. Raamatussa lapset nähdään yksiselitteisesti siunauksena. Psalmissa 127 lapset kuvataan Jumalan lahjana. Jo aivan Raamatun alkulehdillä Jumala siunaa miehen ja naisen ja kehottaa heitä olemaan hedelmällisiä ja lisääntymään (1. Moos. 1:28). Raamatun ajan kulttuurissa isoa perhettä pidettiin suuressa arvossa. Nykyinen yhteiskunta ja vallitseva maailmankuva ovat tyystin erilaiset, mutta en usko hetkeäkään, että Jumalan pohjimmainen ajatus lapsia ja perhettä kohtaan olisi muuttunut. Suurperheiden vanhemmat eivät tietenkään ole automaattisesti yhtään sen kristillisempiä kuin ne, jotka haluavat maksimissaan pari lasta. Uskon kuitenkin, että jos kulttuurissamme suhtauduttaisiin lapsiin siten, kuin Raamattu opettaa, paljon useammassa perheessä olisi monta lasta.

Tarkemman perehtymisen myötä olen ainakin itse alkanut suhtautua lapsiin ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Kuten eräs viisas sitaatti toteaa, lapset eivät ole häiriötekijä jollekin tärkeämmälle tekemiselle, he ovat se tärkein tekeminen. Lopulta kaikki muu – ura, harrastukset ja niin edelleen – ovat vain väliaikaisia ajanvietteitä. Kristinuskon näkökulmasta lapset ja heidän elämänsä ovat sen sijaan ikuisia. Perheen tarkoituksena ei ole tehdä minun elämästäni mahdollisimman kivaa ja mukavaa, vaan lapset ovat mahdollisuus kasvaa, oppia ja kehittyä tavoilla, joita ilman vanhemmuutta en takuulla saavuttaisi ainakaan samassa mittakaavassa. Se, että saa kasvattaa omia lapsiaan, on aivan mielettömän upea siunaus. Vaikka edelleenkin toimettomat kotipäivät lasten kanssa tylsistyttävät, kinasteleville sisaruksille tulee tiuskittua ja omat kasvatusmetodit eivät saavuta ihannestandardeja, tiedän, että perhe on jotakin sellaista, mihin haluan panostaa. Vaikka lapsiin keskittyminen ja heille läsnä oleminen ei todellakaan tule automaattisesti tai helpolla, haluan silti pyrkiä sitä kohti.

Tietenkin myös yhteen tai kahteen lapseen voi panostaa täysillä. Mutta jos pidän perhettä yhtenä elämäni tärkeimmistä asioista, miksi lopettaisin jo siinä kohtaa? Miksi en hyödyntäisi hedelmällisiä vuosia pidempään, käyttäisi suurempaa osaa elämästäni pieniä lapsia hoivaten ja kasvattaen? Nyky-yhteiskunnassa helposti vallitseva ajatus siitä, että sisarukset olisivat jotenkin pois muilta lapsilta, on mielestäni tosi kieroutunut ja surullinen. Jokainen jäsen tuo jotain lisää perheeseen. Suurperhe vaatii enemmän karsimista kuin pienempi, niin taloudellisesti kuin prioriteettienkin suhteen. Se ei kuitenkaan ole välttämättä ollenkaan negatiivinen asia. Omia voimavaroja ja resursseja on tärkeä pohtia perhekokoa miettiessä, mutta väitän, että loppujen lopuksi aika usein olisi mahdollista järjestellä elämää kevyemmäksi jostakin muusta päästä kuin perheestä aloittaen.

Jokainen tekee perhekokoa koskien omat ratkaisunsa. Läheskään aina lasten määrä ei ole itse valittavissa ja päätettävissä. Vaikka nykyään ihailen ja arvostan toimivia suurperheitä, loppujen lopuksi tärkein asia on se, millaisella mentaliteetilla lapsiin suhtautuu. Näkeekö heidät rasitteena, joka vie hetkellisesti päähuomion pois siitä ”normaalista aikuisen elämästä”, vai Jumalan luomina lahjoina, joilla on mittaamaton arvo ja joihin panostaminen ei mene ikinä hukkaan.