Lasten kuulumiset: arkea, kerhoa ja neuvolaa
Vauva täytti alkuviikosta kaksi kuukautta. Kävimme torstaina ekaa kertaa neuvolassa tässä uudessa asuinkunnassamme, ja hän oli jo 5,7-kiloinen, 59-senttinen pieni rakkauspakkaus. Esikoinen oli suunnilleen samankokoinen kolmekuisena, eli kuopus on kasvanut kovaa kyytiä. Vaikka hän on tietenkin vielä ihan pieni, samaan aikaan tuntuu, että hän on ollut osa perhettämme jo ikuisuuden.
Perusluonteeltaan kuopuksemme on tosi tyytyväinen vauva. Kunhan ei ole nälkä tai väsy, hän on yleensä aina hyvällä tuulella. Hän on myös alkanut hymyillä, ”jutella” ja ottaa kontaktia ihmisiin paljon aiempaa enemmän, mikä on ollut ihanaa. Pikkuneiti viihtyy silti hyvin myös esimerkiksi sitterissä katselemassa, joten vaikkapa kotitöiden hoitaminen sujuu yleensä jouhevasti.
Syömis- ja nukkumistavoiltaan vauva eroaa jonkin verran isosiskostaan. Siinä missä taapero oli pienenä varsinainen tehosyömäri eikä juurikaan nukahtanut rinnalle, tämä nuorempi lapsistamme kaipaa yleensä nimenomaan imetystä nukahtaakseen. Osaa hän sopivasti väsyneenä hakea unen itsekin, kun hänet vain laittaa sänkyyn, ja esimerkiksi yöherätysten jälkeen saatan välillä vain kääräistä hänet kapaloon peiton sisään ja nostaa omaan sänkyynsä, vaikka silmät olisivat vielä auki. Ja turvakaukaloon, rattaisiin ja kantoreppuun hän nukahtaa kyllä vallan lahjakkaasti. Mutta usein vauva haluaa silti imeä rintaa ja nukahtaa siihen. Veikkaan, että kyse on osin siitä, että hänelle ei ole yrityksistä huolimatta kelvannut tutti. Kun imemishaluja ei voi kohdistaa tuttiin, on rinta tärkeä, vaikka maha olisikin jo periaatteessa täynnä.
Vauvan rytmi mukailee jo aika mukavasti perheemme aikatauluja, vaikka unen määrä vaihteleekin vielä paljon päivittäin. Illalla alan usein imettää häntä unille samaan aikaan, kun mies hoitaa taaperon iltarutiinia sängyssämme. Vauva nukahtaa yleensä siinä kahdeksan korvilla, ja ensimmäinen pidempi unipätkä kestää neljä-viisi tuntia. Sen jälkeen hän heräilee suunnilleen parin tunnin välein. Ruokin hänet siis keskivertoöinä kolmeen otteeseen. Aamun uni on usein levotonta, ja välillä en saa itse enää viiden jälkeen nukuttua, kun vauva vain ähisee ja jumppaa pinnasängyssään. Edelleen olen silti jaksanut mielestäni hyvin. Vaikka herätyksiä tulee useampia, enää vauva ei jää valvomaan niiden jälkeen, eikä esimerkiksi vaipanvaihdolle ole enää öisin tarvetta. Saan siis itsekin aina saman tien uudelleen unen päästä kiinni.
Aamulla nousemme esikoisen ansiosta ylös viimeistään puoli seitsemältä. Vauva jatkaa aamu-uniaan rattaissa, kun ulkoilutamme koiran, ja on sitten parisen tuntia virkeänä hereillä. Uudelleen nukkumaan neiti menee yleensä siinä yhdentoista korvilla, ja nämä ovat päivän pääasialliset, pitkät päiväunet. Jos olemme kotosalla, parhaimmillaan vauva on nukkunut jopa neljä tuntia! Sitten iltapäivällä taas valvotaan ja otetaan keskipäivän päikkyjen pituudesta riippuen vielä kolmannet lyhyemmät torkut. Lisäksi pieniä tirsoja saattaa tulla päivän ohjelmasta riippuen autossa tai ulkoillessakin.
Myös taaperon kanssa on sujunut viime aikoina mukavasti. Olemme viimein tehneet suuria edistysaskelia pottailun kanssa, ja nykyään taapero ei käytä kotioloissa päiväseltään enää ollenkaan vaippaa. Salaisuus oli loppujen lopuksi tarrataulu ja yksinkertaisesti se, että otimme häneltä vaipat pois: parin vahingon jälkeen hän osaa nykyisin sanoa hienosti itse, koska on tarve mennä potalle pissalle. Vaipan ollessa jalassa hän tekee tarpeensa edelleen siihen, ja isomman hädän tekeminen pottaan on vielä työn alla. Mutta olen joka tapauksessa supertyytyväinen tähän edistykseen. Meidän pieni iso taitava tyttömme!
Päiväkerhosta on myös vähitellen alkanut tulla osa viikoittaisia rutiineja. Kuten osasin jo etukäteen odottaa, kerhon aloitus sujui kyllä varsin kivikkoisesti. Olisi tosin ollutkin suoranainen ihme, jos hitaasti lämpenevä ja arka esikoisemme olisi jäänyt heti kättelyssä innoissaan kerhoon vieraiden ihmisten seuraan. Mutta kun vielä neljäskin kerhokerta oli pelkkää tauotonta itkua alusta loppuun, alkoi oma olo muuttua aika epämukavaksi. Sopeutuisikohan lapsi ikinä? Sovimme ohjaajien kanssa, että hän on nyt alkuun kerhossa vain kaksi tuntia kerrallaan. Ja seuraava kerho sujuikin onneksi paremmin! Ensimmäisen tunnin ajan taapero oli taas itkenyt, mutta sitten yhtäkkiä reipastunut ja ollut loppuajan ihan hyvillä mielin.
Siitä eteenpäin itkua on ollut enää vain kotona kerhoon lähtiessä sekä noin viisi minuuttia seurakuntatalon eteisessä, kun jätän taaperon kerhoilemaan. Eilen hän ei ensimmäistä kertaa itkenyt ollenkaan erotessamme, vaikka kotona ajatus kerhoon menemisestä itkettikin. Edistys on ollut mielestäni tosi hienoa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että kerho on vain kahdesti viikossa ja yli viikon katkoksiakin on tullut useampaan otteeseen flunssan sekä syysloman vuoksi. Esikoisen omien kerhopäivien lisäksi olemme käyneet tutustumassa uuden asuinpaikkakuntamme avoimeen päiväkotiin, jossa vanhempi puuhailee yhdessä lapsen kanssa. Pikkuhiljaa otamme siis myös uuden asuinalueen aktiviteetteja haltuun.