Loma koronassa
Korona alkaa olla jo vähän vanha juttu – tuntuu, että tämän vuoden 2022 aikana tosi moni on sairastanut taudin läpi ja rajoitusten purun sekä Ukrainan kriisin myötä korona-aiheet eivät enää keiku lehtienkään etusivuilla aiempaan tapaan. Myös meidän perheemme nappasi hiihtoloman kunniaksi koronan. Vaikka tuntuu, ettei tämä ole enää mikään ihmeellinen juttu tai kuuma puheenaihe, ajattelin silti kirjoittaa kokemuksemme muistiin. Koronan sairastamisemme meni loppujen lopuksi aika eri tavalla kuin olisin etukäteen kuvitellut.
Hiihtoloman alkupuolella kurkkuni tuntui yhtenä iltana vähän käheältä. Pohdin, voisiko se johtua siitä, että molempien lasten ollessa kotona ääntä oli täytynyt käyttää normaalia enemmän; olin muun muassa lukenut aikaisemmin päivällä esikoiselle tunnin kirjoja yhteen soittoon. En kuitenkaan ajatellut asiasta mitään ihmeempiä, olemmehan olleet nyt muutenkin kipeänä parin viikon välein. Kunhan tuumailin, että jos tulisimme kipeäksi, niin aikataulullisesti tämä talvilomaviikko olisi ihan hyvä sauma sille. Eihän meillä ollut mitään kovin ihmeellisiä suunnitelmia ja päiväkotikin oli kiinni.
Seuraavana aamuna esikoisen nenä vuosi. Hänen oli ollut tarkoitus mennä mummilaan hoitoon, mutta viestittelimme aamulla ja mummillakin oli kuulemma vähän kipeä olo. Peruutimme siis kyläilyt ja jäimme viettämään kotipäivää. Iltapäivällä mummi laittoi viestiä, että hänen olonsa oli huonontunut selvästi ja koronatesti oli näyttänyt positiivista. Olimme nähneet edellisen kerran muutamaa päivää aiemmin, joten tein varuiksi kotitestin. Se oli kuitenkin negatiivinen, joten en jäänyt ajattelemaan asiaa sen enempää vaan lähetin vain tsempit mummille. Varsinkin taapero on muutenkin ollut koko alkuvuoden kipeänä, joten oletin, että kyseessä on taas joku perus flunssa.
Taaperolla oli muutaman päivän yskää ja nuhaa, ja itse olin yhtenä päivänä sen verran väsyneempi, että jouduin vetäytymään välillä lepäämään. Viikonloppuna oma ja taaperon olo alkoi kuitenkin olla jo aika normaali. Sen sijaan miehellä oli vuorostaan kipeä olo. Hänelle ei yleensä ikinä nouse kuume, joten kun hänen olonsa sen kuin heikkeni ja kuumemittarin lukema kohosi, hänkin päätti tehdä vielä kotitestin. Oho, positiivinen. Kaivoin itsekin saman tien kaapista uuden testin esiin. Vaikka flunssaoireeni olivat jo lähes loppuneet, minunkin testiini pärähti kaksi selkeää viivaa. Okei, tämä taisi sittenkin olla se korona kaiken aikaa. Olo oli vähän outo ja epäuskoinen. Pelkällä kurkun käheydellä, pienellä nuhalla ja yhden päivän voimakkaammin väsähtäneellä olollako minun koronani oli kuitattu? Olen ollut niin usein kipeänä, että jotenkin olisin olettanut, että saisin koronastakin vähintään kunnon kuumeen.
Ainakin se tuli siis huomattua, että koronaoireet ja taudin vakavuus tosiaan vaihtelevat voimakkaasti ihmisten välillä ilman mitään selkeää etukäteisindikaatiota siitä, kenelle oireet iskevät vakavammin ja kenelle eivät. Olisin luullut, että meidän perheessämme minä olisin ollut se heikoin lenkki, mutta vielä mitä. Puolison kuume huiteli yli 39 asteessa, lihaksia ja etenkin selkää särki todella voimakkaasti ja hän oli kaikin puolin täysin poissa pelistä. Onneksi oireilumme lomittui ja itse olin miehen sairastuttua jo käytännössä terve. En tiedä, miten olisimme selvinneet, jos kumpikin meistä vanhemmista olisi ollut samassa jamassa.
Olen tyytyväinen, etten tehnyt enempää testejä aiemmin ja että sairastimme lasten kanssa lievät oireemme tietämättä koronasta. Jos olisin saanut heti aluksi positiivisen testituloksen, olisin varmaan stressannut koko loppuviikon, pahenevatko oireet ja mitäs nyt. Kun luulin kyseessä olevan taas jälleen kerran yhden perus räkätaudin, pystyin hengailemaan kotona rennoin tunnelmin. Taudin kulku perheessämme osui niin ikään aika onnekkaasti. Toki on ikävää, että puoliso sai niin rajut oireet, mutta koska itse olin niiden alkaessa ihan toimintakykyinen, jaksoin ongelmitta pyörittää lastenhoidon, koiran, kotityöt sun muun härdellin yksin miehen ollessa täysin vuoteen omana.
Toki arki kahden lapsen ja koiran kanssa oli huomattavasti konstikkaampaa, kun mitään ei voinut missään kohtaa päivää uskoa edes pariksi minuutiksi puolison vastuulle. Vaikka olen tosi kiitollinen, että pääsimme miestä lukuun ottamatta näin vähällä, stressi kyllä nosti päätään useampaan otteeseen. Vaikka esikoinen oli olosuhteisiin nähden varsin reipas ja tönötti ihan kiltisti katsomassa Nalle Puhia, kun virittelin hikisenä kiljuvaa vauvaa mukaan koiralenkille, oma kestokykyni millekään turhanpäiväisille väninöille hipoi usein nollaa ja tiuskin lapsille paljon enemmän kuin yleensä. Onneksi esikoisen paluu päiväkotiin sekä stressikäyrää alentamaan tekemäni rentoutusharjoitukset auttoivat.
Näin jälkikäteen ajateltuna selvisimme vallan mainiosti eikä korona sinänsä ollut meidän perheessämme mikään suuri tragedia, mutta siinä sairastamisen ollessa päällä aina tuntuu, että en jaksa, tämä ei lopu koskaan. Eikä se ehkä tällä meidän sairastelusaagallamme ole mikään ihmekään. Esikoinen on edelleenkin ollut koko vuonna vasta kaksi viikkoa päiväkodissa ilman yhtäkään sairaspoissaoloa, joten flunssiin alkaa olla aika leipääntynyt. Joka tapauksessa päällimmäinen tunne koko ruljanssista on a) kiitollisuus siitä, että pääsimme niin vähällä ja saimme lasten arjen ongelmitta pyöritettyä koronassakin sekä b) ihmetys, että tässäkö tämä kaksi vuotta ihmetelty ja odoteltu korona nyt oli. Ihan kiva kyllä, että ainakin ensikohtaaminen on nyt lusittu ja aivokapasiteettinsa voi vähitellen siirtää muihin juttuihin.