Mahatauti-marraskuu
Tällä viikolla minun oli tarkoitus kirjoittaa vauvan siunausjuhlista sekä julkaista yksi jo jonkin aikaa työn alla ollut pidempi postaus, mutta noh, elämä – tai siis oksennustauti – yllätti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kyseinen tauti meille rantautui, ja toivon mukaan viimeinen ainakin vähään aikaan. Taapero oksensi ensimmäisenä yönä neljästi, ja siinä meinasi kyllä jo usko (ja petivaatteet) loppua. Aamulla tuli vielä yksi oksennus ja muutenkin tyttö oli tosi voipunut ja ruokahaluton, mutta vettä hän onneksi suostui hörppimään vähän väliä pillipullostaan. Seuraavaksi tauti iski minuun, ja pari päivää olin itsekin aivan kanttuvei enkä meinannut jaksaa pysytellä edes istuma-asennossa.
Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka sairastaminen on mielestäni kaikista tympeintä vanhemmuudessa. Jos on itse kipeä, täytyy puolikuntoisenakin yrittää jaksaa hoitaa lapsia, ja jos lapset sairastavat, on kurjaa, kun heidän oloaan ei pysty juuri helpottamaan. Ja vaikkei kukaan olisi sairauden puolesta missään sängynpohjallamakaamiskunnossa, alkaa ainakin meikäläisen mielenvirkeys rapista, kun ei pääse moneen päivään edes ruokakauppaan tai puistoon. Tänään, kotipäivänä numero neljä, tuli jo sellainen olo, ettei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, kun kuivasin illalla kylppärissä taaperon pinnasängyn patjaa hiustenkuivaajalla. Olin pessyt kuluneiden päivien aikana noin kymmenen koneellista pyykkiä ja taas oli kori likaisia täynnä.
Onneksi, onneksi, onneksi meitä on sentään kaksi vanhempaa ja miehellä joustava työ, joten hän pystyi hoitamaan lapsia sillä välin, kun itse juoksin oksentamassa. En ymmärrä, miten yksinhuoltajat selviytyvät vaikkapa nyt juuri oksennustaudista. Olen myös superkiitollinen, että vauva on ainakin toistaiseksi säästynyt pöpöltä. Pikkuinen kuivahtaisi moiseen oksenteluun hetkessä. Äidinmaito on kyllä aikamoista ihmeainetta. Varmasti sen mukana vauva on saanut vasta-aineita tautia varten, vaikka on tietysti joutunut hengailemaan jatkuvasti lähikontaktissa meidän sairaana olevien kanssa.
Tämä syksy tuntuu olleen monille tosi flunssantäyteistä aikaa, ja vaikka me olemmekin päässeet verrattain helpolla, tuntuu kyllä, että sairastamista on mahtunut lähikuukausiin paljon tavallista enemmän. Taaperon kerhoviikot tuntuvat jäävän useammin vajaiksi kuin kokonaisiksi; flunssa, syysloma, flunssa, oksennustauti. Toki läheskään kaikki taudit eivät ole tarttuneet meihin muihin, mutta kyllä jokainen sairastuminen tarkoittaa silti helposti vähintään neljää kotipäivää. Onneksi meillä on ollut vastaavasti paljon ohjelmaa niille terveille viikoille, niin ihan mökkihöperöksi ei ole ehtinyt tulla.
Jouduimme tämän viimeisimmän taudin vuoksi siirtämään myös vauvan siunausjuhlia eteenpäin. Uusi päivämäärä saatiin järjestymään viikon päähän, mutta seurakunnan pastorin sijaan siunauksen toimittaa oma isäni ja pari vierasta ei pääse ajankohdan vaihtumisen vuoksi tulemaan. Mutta pääasia nyt kuitenkin, että juhlat saadaan pidettyä järkevän ajan sisällä.
Semmoista siis meidän viikkoomme. Toivottavasti pian jo jotain vähän kivempaa kerrottavaa!