Mieluiten synnyttäisin kotona

Olin jo esikoisen odotusaikana todella kiinnostunut luonnonmukaisesta synnyttämisestä. Halusin mahdollisuuksien mukaan välttää lääkkeellisiä kivunlievityskeinoja ja turhia toimenpiteitä, mutta en uskaltanut vielä harkita kotisynnytyksen mahdollisuutta. Enhän voinut ensisynnyttäjänä yhtään tietää, millaisia juuri minun synnytykseni olisivat. Vaikka pyrkimykseni olivat selvät, en ollut varma, pärjäisinkö todella, jos synnytykseni olisi pitkä, kivulias ja haasteellinen.

Synnytin siis esikoisen sairaalassa, mutta menin sinne ainoastaan ponnistamaan. Heräsin keskellä yötä lapsiveden tihkumiseen ja supisteluun. Vaikka supistukset olivat heti voimakkaita ja tulivat parin minuutin välein, en kokenut kipua missään kohtaa sietämättömäksi. Olin asennoitunut hommaan niin, että ensisynnytykset kestävät aina tuntikausia, joten en halunnut hätiköidä sairaalaan lähtemisen kanssa. Koin pärjääväni kotona, joten halusin mieluummin käppäillä rauhassa olohuonetta ympäri rentoutusäänitteitä kuunnellen, lämmittää kaurapussia ja käydä suihkussa kuin sännätä heti sairaalalle. Vasta, kun supistuksia tuli puolen minuutin välein ja mies joutui joka kerralla painamaan alaselkääni samalla, kun nojasin mölisten sohvan selkänojaan, tajusin, että nyt pitäisi päästä sairaalaan. En tosin vielä silloinkaan ajatellut, että lapsi syntyisi pian. Mietin vain, että haluaisin kokeilla sairaalassa TENS-laitetta, josko se auttaisi paremmin yhä intensiivisemmäksi käyviin supistuksiin.

Esikoisen synnytys oli kaikin puolin todella voimaannuttava ja hyvä kokemus. Synnytykseni kesti lopulta yhteensä 4,5h, josta puoli tuntia oli ponnistusvaihetta. Pääsimme sairaalaan tultuamme suoraa päätä saliin ilman mitään tutkimuksia. Ilmeisesti kätilö huomasi, että tässä on tosi kyseessä. Olinkin täysin auki ja kätilö kysyi saman tien, ponnistuttaako minua. Vasta siinä kohtaa tajusin, että lapsi oikeasti syntyy pian.

Esikoisen kanssa uskalsin olla kotona tosi pitkään, koska olin etukäteen niin varma, että ensisynnyttäjänä synnytys kestäisi useita tunteja. En myöskään kokenut kipua mitenkään kestämättömäksi. Vaikka ohjeistuksissa oli toki neuvottu, että alle viiden minuutin supistusvälillä voi jo tulla sairaalaan, en jotenkin pitänyt supistusväliä niin olennaisena seikkana. Minua oli jo edellisenä päivänä supistellut puolentoista tunnin ajan alle kahden minuutin välein, mutta se oli mennyt ohi eikä mitään ollut tapahtunut. Siksi ajattelin, ettei lyhyt supistusväli vielä mitään hoppua tarkoittaisi. Muistin vain kuulleeni, että sairaalaan kannattaa lähteä, kun ei enää pärjää kotona – ja minä olisin varmasti pärjännyt kotona vaikka läpi synnytyksen. Toki koen, että kätilöiden tuki tuli ponnistusvaiheessa tarpeeseen, mutta esimerkiksi mitään lääkkeellistä kivunlievitystä en halunnut. Sen puoleen olisin voinut synnyttää vallan mainiosti kotona osaavan kotikätilön kanssa.

Näin jälkikäteen koen, että nimenomaan pitkä kotona oleminen edisti synnytykseni etenemistä. Minulla oli koko ajan rento ja turvallinen olo. En joutunut makaamaan hetkeäkään paikallani tutkittavana, vaan pysyin koko ajan liikkeessä. Tutussa ympäristössä ei ollut mitään häiriötekijöitä, ja sain tehdä mitä itsestä hyvältä tuntui. Toki näin myöhemmin ajateltuna vähän hirvittää, että todella lähdimme sairaalaan ihan viime hetkillä. Itse synnytyksen aikana se ei kuitenkaan tuntunut ollenkaan pelottavalta, enhän tiennyt, että vauva oikeasti syntyisi aivan pian.

Nyt tässä toisessa raskaudessa olen miettinyt paljon synnytystä ja sitä, miten haluaisin synnyttää. Luottamus omaan kehooni on ensimmäisen synnytyskokemuksen jäljiltä hyvä. Uskon synnytyksen sujuvan hienosti omalla painollaan ilman suurempia puuttumisia. Tiedän, että pärjään ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä, ja aion jälleen kieltäytyä myös esimerkiksi rutiininomaisesti annettavasta oksitosiinista. Ainoastaan se mietityttää, että esikoisen syntymän perusteella tämä kakkonen tulee luultavasti maailmaan varsin nopeasti. Vaikka olisin jälleen mieluiten mahdollisimman pitkään kotona, en usko, että se on tällä toisella kertaa mahdollista. Kun tiedän, miten vikkelästi esikoisen synnytys eteni, en varmastikaan uskalla jäädä samalla tavalla kotiin hengailemaan. Sairaalaan on luultavasti pakko siirtyä heti kunnollisten supistusten alkaessa, jotten päädy synnyttämään autossa tai kotona kaksin miehen kanssa.

Ajatus avautumisvaiheesta sairaalaympäristössä, sisätutkimukset, mahdollisesti liikkumista rajoittava sydänäänien kuuntelu sekä jatkuva valppaana oleminen ja kieltäminen siltä varalta, ettei synnytystoiveitani kuunnella, suoraan sanottuna ahdistaa. Vaikka aion kirjoittaa tarkan ja aika jyrkänkin synnytystoivelistan, olen kuitenkin tosipaikan tullen tosi miellyttämisenhaluinen. Pelkään, etten uskalla sanoa henkilökunnalle tarpeeksi suoraan, mikäli haluan toimia toisin kuin he ehdottavat. Kesken supistusten kyky komminukoida ei muutenkaan ole kovin kummoinen, joten pelkään, että stressi aiheesta vaikuttaa synnytyksen kulkuun. Synnytyskuplaan on vaikea päästä, jos joutuu alitajuisesti jännittämään kätilöiden reaktioita tai sitä, että joku tekee yhtäkkiä jotakin kertomatta ja kysymättä ensin. En ylipäätäänkään koe kliinistä sairaalasalia itselleni luontevaksi ympäristöksi olla ja rentoutua.

Nyt, kun minulla on jo kokemusta yhdestä synnytyksestä, olen miettinyt kotisynnytyksen mahdollisuutta aiempaa enemmän. Heti tämän uuden raskauden alussa olin vakuuttunut, että haluaisin synnyttää kotona. Laitoin kyselyä parille kotikätilölle ja puhuin miehelle aiheesta. Puoliso suhtautuu kotisynnytykseen muuten oikein positiivisesti, mutta iso kynnyskysymys on noin 2500 euron hintalappu, joka kotikätilön palkkaamisesta väistämättä tulee. Miehen mielestä olisi fiksumpaa synnyttää sairaalassa, koska hintaero on niin valtava ja sairaalassakin voi ilmaista omat toiveensa. Mies ei ehkä ajattele, että synnytyskokemus olisi niin ison rahasumman arvoinen. Varsinkaan, kun oma synnytykseni on luultavasti parissa tunnissa ohi ja sairaalassakaan ei ollut esikoisen kanssa mitenkään hirveää. Hänen mielestään kannattaisi vain mennä sairaalaan ja sanoa kätilöille selvästi, jos en jotain toimenpiteitä tahdo.

Myös minua ajatus kotisynnytyksen hinnasta kirpaisee, vaikka ymmärrän vallan mainiosti, miksi yksityisten kätilöiden hinnat ovat korkeita. Jos maksu olisi sama kuin sairaalassa, en epäröisi hetkeäkään kotisynnytyksen kanssa. Tutkimuksissa on todettu, että matalan riskin uudelleensynnyttäjälle kotisynnytys on yhtä turvallinen (tai äidille jopa turvallisempi!) vaihtoehto kuin sairaalasynnytys. Ammattitaitoisen kätilön kanssa minulla olisi täysin turvallinen olo synnyttää omassa kodissa, varsinkin, kun sairaalaan on meiltä alle kymmenen minuutin ajomatka. Korkea hinta kuitenkin jarruttelee kotisynnytysaikeitani. Onko pienituloisen perheemme järkeä laittaa niin paljon rahaa synnytykseen, kun sairaalassakin voi luultavasti saada ihan kohtalaisen synnytyskokemuksen?

Ponnistusvaihe sairaalassa, samoin kuin esikoisen kanssa, ei olisi minulle nytkään mikään kynnyskysymys. Nimenomaan tarve lähteä syöksysynnytyksen pelossa synnärille heti supistusten alkaessa ahdistaa. Lisäksi vaikka minulle ei jäänyt ekasta sairaalasynnytyksestä mitään varsinaisia traumoja, koen, että jotkut asiat olisivat voineet sujua vieläkin paremmin, jos olisin synnyttänyt jo ekalla kertaa kotona. Synnytyksen kulku ikään kuin vähän pysähtyi siinä kohtaa, kun siirryin sairaalaan. Ponnistaminen tuntui vaikealta enkä kokenut vielä ponnistamisen tarvetta. Koska olin kokonaan auki ja kätilö siihen kehotti, en kuitenkaan tajunnut ehdottaa, että odottaisimme vielä. Tässä seuraavassa synnytyksessä haluaisin kuunnella kehoani vieläkin enemmän ja pitää vahvemmin kiinni omista tuntemuksistani.

En siis ole päättänyt synnytyspaikkaa suuntaan tai toiseen, mutta ainakaan vielä emme ole aktiivisesti edistäneet kotisynnytyksen toteutumista. Tällä hetkellä näyttäisi siis siltä, että synnytän sairaalassa. Tavallaan se tuntuu pahalta, sillä kuten tästä koko postauksesta varmasti huokuu, intuitioni ja toiveeni olisi synnyttää kotona. Tuntuu, että toimin ikään kuin vastoin parempaa tietoani, jos menen sairaalaan lääketieteelliseen ympäristöön proseduurien keskelle, vaikka koen, että kotisynnytys olisi parempi vaihtoehto. Lisäksi ajatukseni on ainakin nyt se, että tämä on viimeinen synnytykseni. Jääkö minua kaduttamaan, jos luovun rahan takia itselleni tärkeästä asiasta, jota en voi kokea enää ikinä uudelleen?

Toisaalta järjellä ajatellen tuntuu typerältä käyttää tuhansia euroja (opintolaina)rahaa synnytykseen, joka on luultavasti ohi parissa tunnissa. Tiedän, ettei sairaalasynnytyksessä sinänsä ole mitään niin hirveää vikaa, en vain haluaisi sitä omalle kohdalleni. Ja totta kai pienillä tuloilla on tottunut joustamaan ylipäätäänkin asioista. Ei voi hankkia mitä hyvänsä monen tonnin luksusta mitä mieli tekisi vain koska se olisi parempaa kuin se edullinen tavallinen. Mutta silti tämä tuntuu vaikeammalta luopumiselta, koska en ole oikeastaan ikinä aikaisemmin kokenut, että joutuisin luopumaan rahan vuoksi mistään oikeasti itselleni tärkeästä. Olen muuten täysin tyytyväinen pienituloiseen elämäämme.

Asuapa Hollannissa, jossa joka kuudes lapsi syntyy kotona ja jossa kotisynnytyksen kuluja tuetaan valtiollisesti!