Milloin vauvan voi jättää hoitoon?

Vauvan (tai vanhemmankin lapsen) jättäminen hoitoon puhututtaa säännöllisin väliajoin blogeissa. Minkä ikäisenä on ok lähteä jonnekin ilman jälkikasvua, ja kuinka pitkäksi aikaa? Itse olen miettinyt asiaa erityisesti nyt lähiaikoina, kun vauva on kasvanut ja alkanut lähestyä puolen vuoden ikää. Saimme myös joululahjaksi miehen kanssa leffalippuja ja lupauksen hoitaa lasta elokuvareissun ajan. Mutta joko hänet raaskii jättää muiden hoteisiin, ja miten meillä ylipäätään on toimittu vauvasta erossa olemisen suhteen?

Minä en ole halunnut juurikaan olla erossa vauvasta. Mielestäni perinteinen ”yhtä monta tuntia erossa vanhemmasta kuin vauvalla on kuukausia iässä” on varsin käypä ohjenuora. Toki sitä ei välttämättä tarvitse noudattaa orjallisesti, ja erilaisia joustoa vaativia tilanteita voi aina tulla vastaan – mutta itse olen kokenut sen toimivana raamina vauvasta erossa olemiseen. Käytännössä poissaoloni vauvan luota ovat kuitenkin olleet aina lyhyempiä, kuin mitä tuo ohjenuora opastaa. Minulla on ollut hyvin vähän tarvetta käydä missään ilman häntä. Vaikka vauvalla on ikää jo yli viisi kuukautta, emme ole jättäneet häntä kertaakaan kunnolla muiden hoitoon niin, että sekä minä että mies olisimme olleet muualla. Hän on ollut erossa meistä molemmista vanhemmista vain yhden kahdenkymmenen minuutin kauppapiipahduksen ajan.

Isänsä kanssa ilman minua vauva on toki ollut jonkin verran enemmän. Vauvan hoitoon jättämisen yhteydessä puhutaankin usein isän roolista. Isä ei ole lapsen hoitaja vaan toinen vanhempi, ja isä voi olla vauvalle aivan yhtä läheinen ja turvallinen ihminen kuin äitikin. Käytännön tasolla vanhemmat eivät kuitenkaan usein ole vauvalle tasa-arvoisen läheisiä, mikä on tosi harmi. Valitettavasti todellisuus monessa perheessä kuitenkin on se, että isä joutuu palaamaan töihin jo varsin pian vauvan syntymän jälkeen ja äiti jää kotiin lasta hoitamaan. Jos toinen vanhempi lähtee aamulla töihin ennen kuin vauva herää ja palaa siinä viiden korvilla, ei yhteistä aikaa ennen vauvan nukkumaanmenoa ehdi tulla välttämättä kuin pari hassua tuntia. Se on todella paljon vähemmän kuin koko päivän kotona olevalla vanhemmalla, vaikka työssäkäyvä kuinka olisi aktiivinen hoitamaan vauvaa ja kiinnostunut luomaan suhdetta häneen.

Meillä mies on opiskelija ja tekee paljon opintoja kotoa käsin. Läsnäoloa koululla saattaa tulla viikossa vain muutaman tunnin verran. Koska hän on yleensä fyysisesti kotona, pystyy hän osallistumaan päivän mittaa vauvan hoitoon monessa käänteessä: sylittelemään vauvaa, kun itse käyn suihkussa, höpöttelemään, kun vauva pötköttelee vieressä leikkimatolla tai vaihtamaan vaipan, kun minulla on kiire lähteä perhekerhoon. Kokopäivätöissä käyvän poissaolotunnit venyvät matkoineen helposti vähintään yhdeksään tuntiin, kun taas meillä mies ei käytä opiskeluun läheskään niin paljoa aikaa. Olemme siis monella tapaa tosi etuoikeutetussa asemassa ja pystymme jakamaan vanhemmuutta vaivattomasti. Silti henkilökohtaisesti koen, että vauva on imetyksen vuoksi vahvemmin kiinni minussa ja on eri asia, että mies lähtee omille menoilleen kuin että minä lähden jonnekin ilman vauvaa. Mies pärjää vauvan kanssa kaksin vallan mainiosti ja vauva pystyy juomaan pumppaamaani maitoa tuttipullosta, mutta en silti halua lähteä hänen luotaan pois kuin aivan satunnaisesti.

Kuluneen viiden kuukauden aikana olenkin ollut vauvasta erossa muutaman kerran. Ensimmäistä kertaa vauva oli kaksin isänsä kanssa noin kahdeksanviikkoisena, kun olin ystäväni häissä kaasona. Otimme ennen vihkimistä hääkuvia ulkona viileässä syyssäässä. Mies olisi toki voinut hengailla kuvauspaikalla, mutta tuntui paljon kätevämmältä, että he odottivat vauvan kanssa kotona ja tulivat suoraan vihkimiseen. Erossaoloa kertyi alle kaksi tuntia, eikä vauva ollut siitä milläänsäkään. Pitkässä päivässä hääjuhlissa oli hänelle jo ihan riittävästi virikettä. Kaksi kertaa olen ollut seurakunnan työryhmässä ja pois kotoa niin ikään parista kolmeen tuntia. Vauva pystyisi olemaan kokoontumisissa mukanakin (ja olikin ekalla kertaa alle kuukauden iässä, kun en raaskinut jättää häntä), mutta minun itseni on paljon helpompi keskittyä, kun ei tarvitse viihdyttää samalla käsipuolessa keikkuvaa vauvaa. Lisäksi olen piipahtanut pariin otteeseen hierojalla puolen tunnin hieronnoissa ilman vauvaa.

Nyt, kun vauvalla alkaa olla reilummin ikää, voisin hyvin olla muutaman tunnin poissa useamminkin. Vielä sille ei kuitenkaan ole ollut tämän enempää tarvetta. Minulla ei ole ennen vauvaakaan ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia, ja kavereita tavatessa tai kaupungilla vauva kulkee kätevästi mukana. Saan sopivasti omaa aikaa kotona päiväunien yhteydessä, joten en kaipaa muita menoja kodin ulkopuolella vauvasta erossa. En ole erityisesti kieltäytynyt mistään menoista tai tekemisistä siksi, etten voisi jättää vauvaa kaksin isänsä kanssa. Usein on vain tuntunut luonnolliselta ja helpolta ottaa hänet mukaan, minne ikinä menenkin. Isän kanssa jättäminen ei siis siinä mielessä juuri mietitytä minua – enemmänkin olen pohtinut viime aikoina vauvan jättämistä ”kunnolla hoitoon”, eli vaikka isovanhempien luokse viemistä ja miehen kanssa treffeille poistumista.

Kun jätimme vauvan sen ainoan kerran isovanhemmille lyhyen kauppapiipahduksen ajaksi, homma ei mennyt kovin hyvin. Emme halunneet herättää nukkuvaa vauvaa ulkovaatteiden pukemista varten ja oletimme, että vauva torkkuu koko poissaoloaikamme. Hän oli kuitenkin herännyt hetken kuluttua lähdöstämme, ja pari minuuttia vaarin höpsöttelyjä ihmeteltyään tajunnut, että hetkinen – ja alkanut itkeä lohduttomasti.  Vauva ei ollut vielä aikaisemmin vierastanut ketään, mutta oli näköjään tässä kohtaa oppinut erottamaan vieraammat ihmiset meistä vanhemmista. Minulle jäi tapahtuneesta paha mieli ja vähän huono omatuntokin, vaikka vauva ei ehtinytkään itkeä kuin kymmenisen minuuttia ennen paluutamme. Hän oli niin reppana, kun sitten lopulta pääsi äidin syliin ja tuijotti minua kyyneleet poskillaan loukkaantunut ilme kasvoillaan: ”en päästä sinua enää koskaan silmistäni”.

Nyttemmin vierastaminen on helpottanut paljon, ja minun vanhempiani vauva ei oikeastaan enää vierasta lainkaan muutoin kuin todella väsyneenä. Omille vanhemmilleni voisinkin ehkä jo kohta antaa pienen hoitoon muutamaksi tunniksi. He hoitavat vauvaa mielellään ja hän on tavannut heitä säännöllisesti koko elämänsä ajan. Kiinteiden aloituksen jälkeen myös ruokkiminen olisi hoidossa helpompaa, kun pumpattua maitoa ei ehkä edes tarvitsisi muuta kuin varmuuden vuoksi varalle. Jotenkin vauvan hoitoon jättäminen tuntuu silti tosi isolta askeleelta. Vaikka todellakin tiedän, että suurin osa vanhemmista jättää lastaan hoitoon jo kauan ennen viiden kuukauden ikää ja paljon pidemmiksi ajoiksi. Ehkä viimeistään helmikuussa vauvan puolivuotissynttäreiden jälkeen mekin raaskimme lähteä käymään jossakin, ihan kahdestaan?

Onko täällä muita, jotka eivät ole juurikaan antaneet vauvaansa muiden hoitoon?