”Minä ite” eli kaksivuotiaan tahtotaaperon kuulumisia
En ole taas hetkeen kirjoitellut tarkemmin isompien lasten kehitysvaiheista, joten tänään kurkistetaan perheemme taaperon kuulumisiin. Hän – perheemme tuleva keskimmäinen – täytti syyskuun alussa kaksi vuotta ja on kaikin puolin hurmaava, hyväntuulinen, touhukas ja päättäväinen tapaus. Pienenä hyvin herkkään ja rauhalliseen esikoiseen verrattuna nuorempi lapsistamme on aina ollut selvästi tomerampaa sorttia. Hän juttelee melko rohkeasti tuntemattomillekin, testaa enemmän rajoja ja on päiväkodin aikuisten luonnehdinnan mukaan ryhmän hauskuuttaja. Nyt ihan viimeisen parin viikon aikana hänelle on iskenyt lisäksi vahva ”minä itse” -vaihe erityisesti pukemisen suhteen.
Tuntuu, että siirtymä aikuisen apua odottelevasta pikkuisesta sinnikkäästi itse yrittäväksi neitokaiseksi tapahtui oikeastaan yhdessä yössä! Nyt taapero haluaa poikkeuksetta pukea tietyt vaatteet itse ja onnistuukin niissä hienosti. Hän laittaa itse housut jalkaansa, pujottaa haalarin lahkeet paikoilleen ja saa tumput peukaloineen päivineen paikalleen aivan itse. Sitten tietysti näytetään ylpeänä ja annetaan aplodit, kun tumput ovat kädessä. Lisäksi taapero yrittää sulkea vetoketjuja ja vetää pipoa päähänsä, vaikka välillä vinossa keikkuvaan hattuun meneekin hermot.
On ollut vähän häkellyttävääkin huomata, miten hienosti kaksivuotias jo osaa monenlaista. Tavallaan on tosi kätevää, kun lapsi esimerkiksi pukee itse eikä häntä tarvitse auttaa ihan jokaisen vaatekappaleen kanssa. Toisaalta itse tekeminen voi välillä myös hidastaa menoa. Jos itsepäinen lapsi on päättänyt, että hän pukee itse, hän myös sen tekee, vaikka aikaa kuluisi ja touhu alkaisi jo vähän hermostuttaakin. Ja voi sitä huutoa, jos aikuinen yrittää mennä väliin tarjoamaan apua ilman taaperon lupaa! Pari kertaa olen joutunut kiireen vuoksi auttamaan lapselle tamineet päälle, ja siitä on seurannut kunnon kiukkuraivarit. Tällainen on meille ihan uutta, koska esikoinen on aina ollut enemmän sitä sorttia, että häntä on pitänyt patistaa tekemään asiat itse. Nelivuotiaamme heittäytyisi mieluummin palvelun varaan kuin tekisi itse sellaisetkin askareet, jotka kyllä vallan hyvin osaa.
Taaperomme on osannut jo pitkään puhua tosi hyvin. Hän käyttää pitkiä lauseita ja osaa sen puoleen ilmaista hienosti, mitä milloinkin haluaa. Nyt tahtovaiheen myötä omat toiveet eivät vain aina ole lapselle itsellekään selvillä. Kun yrittää kysyä, haluaako lapsi jotakin vai ei, hän saattaa sanoa vuoronperään joo ja ei ja kumpikaan ei kelpaa. Minä itte -meininki on jotenkin niin hellyyttävää, vaikka välillä toki rasittavaakin. Onhan toinen vielä jotenkin niin pieni!
Huomaan, että kuopukseen suhtautuu ylipäätään helposti paljon taitamattomampana ja vauvamaisempana kuin esikoiseen samassa iässä. Kun vertailukohtana on neljävuotias isosisko, totta kai kaksivuotias vaikuttaakin pieneltä. Esikoisen ollessa saman ikäinen häntä piti jo ihan isona lapsena. Siksi ensimmäiseltä ehkä odotti enemmän jo nuorempana, kun taas pikkusiskon kohdalla helposti ajattelee, että ei se varmaan vielä sellaista osaa tai tajua. Saa nähdä, muuttaako ihan pian edessä oleva vauvan syntymä tilanteen. Ehkä vastasyntyneeseen verratessa taapero alkaa taas näyttää kovinkin isolta? Sittenhän hän ei enää ole se perheen pienin, ”ikuinen pikkuinen”, vaikka esikoista pienempi hän tietysti aina onkin.
Yksi konkreettinen esimerkki, jossa eron omassa suhtautumisessa esikoisen ja seuraavan lapsen välillä huomaa, on ollut pottailu. Esikoisen kanssa testailimme pottaa jo ennen puolentoista vuoden ikää, vaikka ei homma toki vielä silloin oikein ottanut tuulta alleen. Kuopuksen kanssa asia ei käynyt edes mielessä ennen kahden vuoden rajapyykkiä. Päiväkodissa hän on toki käynyt satunnaisesti muiden mukana potalla koko vuoden, mutta kotona pottahommat starttasivat tehokkaammin vasta ihan hetki sitten. Taapero istuu mielellään potalla vaipanvaihtojen yhteydessä ja iltaisin, vaikka osumia ei vielä tulekaan. Yhden onnistuneen pissan pottaan saimme, kun hengasimme lastenhuoneessa niin, että taapero oli kokonaan ilman housuja (ja ramppasi innoissaan vesimukin ja potan väliä). Mutta muutoin etenemme pikkuhiljaa.
Välillä tuntuu oudolta ajatella, että tämä meidän pieni tomera tallerommekin on ihan kohta isosisko. Oliko esikoinen tosiaan näin pieni, kun hän itse syntyi? Kolmen eri ikäisen lapsen kanssa arjen rytmi kulkee varmasti helposti joko vauvan tarpeiden tai vanhimman lapsen toiveiden ja taitojen mukaan. Taapero pystyy jotenkuten osallistumaan nelivuotiaan touhuihin, vaikkei ihan yhtä hyvin vielä osaisikaan, joten puuhat tulee harvemmin mietittyä siitä lähtökohdasta käsin, mikä on juuri keskimmäiselle mieluisinta ja sopivinta. Siksi haluan jatkossakin ehdottomasti muistaa huomioida riittävästi myös hänet. Perheen pienimmästä isosiskoksi siirtyminen on iso juttu. Vaikka taapero on koko elämänsä ajan tottunut siihen, ettei ole perheen ainoa lapsi eikä vanhemman huomio ole jakamatonta – ja saanut samalla nauttia sisarussuhteesta ja lapsiseurasta vauvasta lähtien – on vastasyntynyt vauva tietysti ihan omanlaisensa bonus perhekokoonpanoon. Uskon joka tapauksessa, että taaperosta, kuten myös esikoisesta, tulee oikein ihana ja huomaavainen isosisko perheen pienimmälle <3