Minulla on säärikarvat

Ehkä jonkinlaisena jatkeena ulkonäköpohdinnoille, joita aloitin jo näissä meikkaamista käsittelevissä postauksissa, tänään puhutaan säärikarvoista ja naisen karvoitukseen liittyvistä (typeristä!) sosiaalisista normeista. Ei ole varmaan mikään uutinen, että 99% maailman väestöstä kasvaa jaloissaan ja myös muualla kehossaan karvaa. Se sen sijaan tuntuu olevan vielä nykyäänkin kummastuksen aihe, jos naispuolinen karvojen omistaja ei höylää, vahaa, sokeroi tai laseroi karvojaan pois. Miksi ihmeessä?

Yleensä ihmiset sanovat poistavansa karvoja siksi, että heillä itsellään on sileäsäärisenä parempi olo. Siten itsekin perustelin pitkään kesäisiä karvanpoisto-operaatioitani. Todellisuudessa peruste oli kuitenkin täysin valheellinen. Tosiasiassa poistin karvoja siksi, että minulla itselläni oli mukavampi olo, kun ei tarvinnut miettiä, mitä muut ihmiset karvoistani ajattelevat. Oma hyvä fiilikseni karvattomilla jaloilla johtui siis siitä, että silloin en herättänyt huomiota. Ei tarvinnut pelätä toisten arvostelua tai kokea epämukavaa tunnetta omista karvaisista sääristä.

Minulle säärikarvojen ajelu ei ole koskaan ollut samanlainen tapa kuin käsittääkseni se joillekin naisille on. En ole ikinä poistanut karvoja rutiininomaisesti suihkun yhteydessä ympäri vuoden, vaan hankkiutunut niistä eroon ainoastaan silloin, kun tiedossa on ollut shortsi- tai mekkotilanteita. Talviaikaan karvat ovat aina saaneet kasvaa vapaasti pitkälahkeisten housujen suojissa, eikä minulle ole juolahtanut mieleenkään poistaa niitä vain omaksi huvikseni silloin, kun jalat eivät ole kenenkään näkyvillä. Sheiverin kanssa suihkussa seisoskelu ei totisesti ole minulle mikään nautinto, vaikka toki sileät sääret kivoilta tuntuvatkin sen yhden päivän ajan.

Siispä aloin miettiä, onko tosiaan tarpeellista, että näen vaivaa karvattomuuden eteen yksinomaan muiden ihmisten kuvitellun tuomitsemisen vuoksi. Miksi vedän paksut sukkahousut jalkaan hellekeleilläkin, ellei karvojen poisto ole aamulla muistunut mieleen? Miksi haluan olla mukana typerän normin ylläpidossa, vaikka itseäni karvat eivät häiritse lainkaan? Olin jo aiemmin harventanut ajelukertoja ja pyrkinyt menemään ”vähemmän stressaaviin” sosiaalisiin tilanteisiin paljain säärin karvoista huolimatta. Esimerkiksi ruokakaupassa, jossa ihmiset olivat keskittyneet omien ostostensa tekoon, en kokenut kenenkään juuri kiinnittävän huomiota jalkoihini, kun taas kaveriporukan kanssa rannalla sääret olivat enemmän esillä. Yritin vähitellen totutella ajatukseen siitä, että huolettomampi karvanpoistotyyli ei saa aikaan katastrofia kesäaikaankaan.

Viime kesänä uskalsin viimein ottaa tietoisesti aivan uuden linjan sheivauksen suhteen. Vaikka sää oli todella helteinen ja jouduin toden totta käyttämään shortseja ja lyhythelmaisia mekkoja, en poistanut säärikarvojani kertaakaan. Oloni oli usein epämukava, sitä ei käy kieltäminen. Mutta samaan aikaan olin todella ylpeä itsestäni. Uskalsin tehdä niin kuin halusin ja samalla olla edes pieneltä osalta murtamassa normia ajelluista sääristä. En saanut yhtäkään kommenttia jaloistani, joten en tiedä, kuinka moni huomasi tai oli huomaamatta sheivaamattomuuteni. Uskon kuitenkin, että ainakin monet naispuoliset tutut bongasivat säärikarvani, ja tavallaan siitä tuli jopa hyvä olo. Näinkin voi tehdä, eikä siinä pitäisi olla mitään sen ihmeempää. Uskon, että ajelemattomien jalkojen näkyminen laajemmin katukuvassa rohkaisisi monia sellaisia tyttöjä ja naisia, jotka eivät syvällä sisimmässään halua ja jaksa jatkuvaa sheivausrumbaa, mutta eivät myöskään uskalla olla niitä ainoita erilaisia, ”ällöttäviä” ja ”miehekkäitä”.

Toivon, että tulevaisuudessa jokainen saisi aidosti tehdä tämänkin asian suhteen niin itse kuin haluaa, eikä karvattomuutta kohti ohjaisi niin järkyttävän vahva sosiaalinen paine. Tiedostan myös, että oma sheivaamattomuuteni on moniin muihin naisiin verrattuna vielä piece of cake. Minun säärikarvani ovat vahvimmat ja tummimmat hieman nilkan yläpuolella, josta myös yllä oleva todistusaineistokuva on otettu. Polvea kohti mennessä karva on kuitenkin ohutta, lyhyttä ja lähes valkoista. Minulle tästä aiheesta paasaaminen on siis paljon helpompaa kuin sille tummahiuksiselle tytölle, jonka karvat kasvavat paksuina ja mustina koko jalan pituudelta. Minun haituvani median ja yhteiskunnan kauneuskäsitykset voivat ehkä vielä jotenkin sietää. Voimakkaammilla säärikarvoilla siunatut kohtaavat luultavasti vielä paljon enemmän kritiikkiä valinnastaan.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *