Mökistä, ajasta ja tietysti siitä äitiydestäkin

Mies sai kuin saikin vapaapäiviä kesäkurssin ja syksyn opintojen väliin, joten tulimme eilen kotiin melkein viiden päivän mökkireissulta. Olimme aiemmin jo aikeissa myydä mökin melko vähäisen käytön vuoksi (ja koska tässä elämäntilanteessa rahaa olisi paljon fiksumpaa sijoittaa esimerkiksi omaan asuntoon). Tämän kesän jälkeen olen kuitenkin ollut aivan suunnattoman onnellinen siitä, että meillä on tuo paikka. Se oli ennen lasta minun ja miehen oma akkujenlatausvyöhykkeemme, mutta nyt lapsen myötä vieläkin tarpeellisempi.

Mökillä aika jotenkin pysähtyy. Vaikka taapero tarpeineen on toki edelleen läsnä koko ajan ja vaatii huomiota, rentoudun silti aivan eri tavalla kuin kotona. Ei ole älylaitteita, mutta on me kolme. Astiat tiskataan käsin. Huoltsikalta saa ostaa vanukasta, Juissia, juustonaksuja ja irtopakatut jätskit. Saunassa lapsi istuu kaksikymmentä vuotta vanhassa kylpyammeessa, samassa, jossa minäkin tässä samassa paikassa. Iltaisin pelataan terassilla korttia.

Jotenkin pitkästä aikaa minulle on tullut taas sellainen olo, että kyllähän tämä aika kuluu. Ihan vauvavuoden alussa aika tuntui kuluvan nopeasti, kun vastasyntynyt kasvoi silmissä ja muuttui muutamassa viikossa kippuraisesta kääröstä ihan oikeaksi vauvaksi. Vauvavuoden viimeinen puolikas puolestaan mateli. Keväällä äitiys tuntui usein supertahmaiselta ja mietin, että elämä on tätä ikuisesti. Vaipanvaihtoa, sosetta ja loppumattomia tunteja olohuoneen lattialla istuen. Lapsi ei enää nukkunut valtaosaa vuorokaudesta, mutta silti puuhavaihtoehdot olivat edelleen melko rajoittuneita. Koronan takia kotona joutui viettämään paljon enemmän aikaa kuin olisi ollut ihanteellista, ja usein laskin minuutteja päiväuniin, kun saisin tehdä hetken jotain omaa. Elämän meiniki oli tylsistynyttä ja väsähtänyttä.

Nyt yhtäkkiä huomaan, että ikuisuudelta tuntunut vauvavuosi on ohi. Vaikka edellisestä mökkikäynnistä on vain pari kuukautta, lapsi on jotenkin paljon isompi kuin viimeksi. Hän osaa kiivetä itse nojatuoliin katsomaan ulos ikkunasta, hän osaa ilmaista tahtonsa niin että ymmärrän häntä, hän ei suostukaan nukahtamaan aamupäikkäreille. Tänään meillä oli ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun tavallinen perhekerhokerta sisätiloissa, ja sekin sai jotenkin tajuamaan, miten paljon tyttömme on kasvanut. Viime syksynä hän oli vielä sellainen sylissä makoileva pötkylä, joka ei kerhon meiningeistä paljoa tajunnut. Nyt hän on osa taaperojengiä. Ehkä sellaista ”lapseni on jo iso” -haikailua on saanut aikaan myös tieto sukulaiselle muutama päivä sitten syntyneestä vauvasta. Olen muistellut meidän aikaamme sairaalassa, niitä ihan ekoja hetkiä, kun kaikki oli niin uutta ja vasta alkamassa.

Vaikka tämän kaiken tajuaminen tuntuu erikoiselta, en silti koe oloani haikeaksi sellaisessa surullisen alakuloisessa mielessä. Tai totta kai hieman sitäkin, mutta pääasiassa olen tosi onnellinen. Minun lapseni kasvaa, minä saan nähdä sen ja kasvaa itsekin. Joka päivä opin lisää hänen persoonastaan. Huomaan, että äitiys on tuntunut jo jonkin aikaa helpommalta. Elämän kuuluukin mennä eteenpäin. Äitiys ei ole ikuisesti vauva-aikaa, ja ehkä minulle sopii paremmin jo hieman isomman lapsen äitiys. Pian tyttö alkaa käydä säännöllisesti hoidossa, ja senkin myötä vanhemmuus muuttuu. Se ei ole enää päävastuuni vuorokauden ympäri, minulle tulee muitakin tehtäviä. Sitä paitsi uskon ja toivon, että saan vielä palata myös niihin vastasyntyneen tuoksuisiin päiviin, kun aika sille on uudelleen oikea. Enää ajatus siitä ei ahdista samalla tapaa kuin vielä muutama kuukausi sitten. Minulla on varmempi olo siitä, että olen ihan hyvä äiti, ja että se riittää. Ja että vaikka välillä olisi vähän vaikeaa, tai paljonkin, niin rakastan tuota lasta aivan suunnattomasti.