Muita juttuja

Ollaan ylitetty tammikuun puoliväli, postauksia on tullut tänä vuonna yksi ja mietin, mistä sitä taas kirjoittaisi. Tämän alkuvuoden ajan on jotenkin tehnyt mieli käpertyä enemmän sisäänpäin ja puuhailla muuta kuin nettiä. Vapaa-aikaa on ollut hieman vähemmän kuin yleensä ja se on täyttynyt kuin itsestään muulla kuin blogilla. Ensin pelattiin joululahjaksi saamani Life is Strange: True Colors -tietokonepeli läpi, sitten luin itse miehelle joululahjaksi antamani kirjan. Esikoinen aloitti päiväkodin ja ehti olla siellä peräti kaksi päivää ennen vuoden ensimmäistä flunssaa. Lapset nukkuivat vähän huonommin, oma aika jäi vähäisemmäksi enkä ehtinyt kehitellä postaussuunnitelmaa eteenpäin.

Selvästi tämä on joku tammikuinen ilmiö, koska viime tammikuussakin julkaisin vain neljä postausta ja kaksi vuotta sitten pohdiskelin vuoden alussa, että haluaisin viettää vähemmän aikaa somessa. Mutta huomaan ylipäätään kaipaavani vapaa-aikaan enemmän jotain muuta kuin sitä iänikuista Instagramia tai netissä surffailua. Toki esimerkiksi vauvan iltaisilla imetysmaratoneilla, jotka ovat viime aikoina kestäneet helposti tunninkin, pimeässä makuuhuoneessa on aika mahdotonta tehdä muutakaan kuin selata kännykkää. Puhelimeen tulee usein tartuttua, koska se on niin helppoa eivätkä keskeytykset haittaa. Romaania tai kirjoitusvälineitä ei viitsi kaivaa esiin viiden minuutin takia, vaan tekemiseen sisään pääseminen vaatisi pidempiaikaista uppoutumista. Ja sitä on tässä lapsiperhehärdellissä loppujen lopuksi aika vähän saatavilla.

Mutta aina on kuitenkin ne pari tuntia päivässä, jotka voin käyttää mieleni mukaan. Kävin viimeisimmällä kirjastokäynnillämme ensimmäistä kertaa aikoihin myös aikuisten osastolla. En jaksanut alkaa tutkia tarjontaa sen syvällisemmin taaperon ja vauvan kanssa, mutta nappasin mukaan nopeasti silmiin osuneen perusdekkarin. Yhtenä päivänä menin vauvan nukkuessa itsekin sänkyyn makaamaan ja kuuntelin YouTubesta rentoutusäänitteen. Kuopuksen kanssa yhteinen äiti-vauvapilates starttasi näin alkuun etänä, mutta sekään ei ole oikeastaan nyt niin harmittanut. Vaikka ilmoittauduin alun perin ensisijaisesti siksi, että saisimme esikoisen päiväkotipäivillekin jotain mielekästä menoa vauvan kanssa, omassa olohuoneessa ilman aikataulua jumppailu on tuntunut oikeastaan aika kivalta ajatukselta.

Olen jopa kirjoittanut päiväkirjaa, mitä olen tehnyt viimeksi joskus vuonna 2014. Vaikka päiväkirjurointi yhdistyy mielessäni hyvin vahvasti yläasteeseen ja teini-ikäiseen minuun, jotenkin siinä sohvannurkassa kuulakärkikynä ja kymmenen vuoden takainen vihko käsissä istuessani kirjoittaminen tuntui ihan samalta kuin ennenkin. Se tuntui jotenkin tosi puhdistavalta. Ei tiennyt itsekään, mitä aikoo kirjoittaa, seuraava lause vain aina muodostui edellisen perään. Päiväkirja on niin erilainen formaatti kuin vaikka tämä blogi. Se on nimenomaan minua. Minun ajatuksiani, tunteitani ja tajunnanvirtaa, jota ei tarvitse yrittää paketoida lukijaystävälliseen muotoon internettiä tai edes lähipiiriä varten.

Päiväkirjan pointti on siinä, ettei tekstin ole pakko olla kiinnostavaa edes minulle itselleni enää huomenna. Idea on vain antaa ajatusten soljua ja tyhjentyä paperille siinä hetkessä. Vaikka kirjoitan blogiakin lähinnä omaksi ilokseni enkä juurikaan jaksa analysoida, millaisella sisällöllä miellyttäisin lukijakuntaa, kyllähän sitä silti aina jollain tasolla miettii. Yrittää pitää postauksia monipuolisina ja mielenkiintoisina, säilyttää punaisen langan eikä vain turinoida jotain satunnaista huttua.

Voi olla, että pidän blogin kanssa vähän hiljaisempaa kautta nyt jonkin aikaa. Tai ehkä esikoinen pääsee starttaamaan kunnolla päiväkodissa ja intoudun taas kirjoittelemaan vauvan uniaikoina enemmänkin, kuka tietää. Mutta en halua ajatella, että blogi olisi joku to do -listan rasti, joka pitäisi aina pari kertaa viikossa saada hoidettua. Jos kirjat, pelkkään omaan pöytälaatikkoon kirjoittaminen tai vaikka se päämäärätön Insta-selailu huvittaa enemmän, asia saa olla niin.