Nauti, nauti, hän on pieni niin pienen hetken

Lapseni on vasta kahden kuukauden ikäinen, mutta mietin usein sitä, kuinka nopeasti aika kuluu. Vaikka vielä ei siltä tunnukaan, kuukaudet ja vuodet hurahtavat ohi ihan huomaamatta. Pian hän jo ottaa ensiaskeliaan, menee päiväkotiin, aloittaa koulun. Millainenkohan hän silloin on? Miltä tuntuu, kun oma vauva ei yhtäkkiä olekaan se kaikkein pienin tyyppi perhekerhossa ja sukujuhlissa? Jo nyt katson kuvia vastasyntyneestä vauvastani ja ihmettelen, miten hän on ollut niin pieni. Missä välissä hän oikein on kasvanut? Mahtuiko hän todella tähän bodyyn vielä muutama viikko sitten?

Ajan kuluminen ja vauva-ajan lyhyys tulevat vastaan jatkuvasti. Sanotaan, että muista nauttia, ne ovat pieniä niin vähän aikaa. Huomaankin usein miettiväni, osaanko nauttia tarpeeksi. Tiedän, että tulen varmasti joka tapauksessa muistelemaan joskus kaihoisasti tätä vauvavaihetta, mutten oikein tiedä, miten sitä voisi imeä sen paremmin varastoonkaan. Ei varmaan mitenkään. Täytän huolellisesti vauvakirjaa, otan valokuvia ja yritän tallettaa muistoja tästä ajasta, mutta ajan kululle ei kukaan mahda mitään. Eikä myöskään sille, että vaikka elämä vauvan kanssa kuinka onkin spesiaalia, ainutlaatuista ja ihanaa, ei siitä ole mitenkään mahdollista nauttia koko aikaa. En nauti siitä, kun vauva huutaa vaunuissa yrittäessäni tehdä tilausta kahvilassa, tai siitä, kun yritän kuumissani pukea tumppuja hermostuneena huitovan ja karjuvan epelin käsiin. Vauvan hytkyttely yöllä, kun ranteita särkee ja itsekin meinaa jo nukahtaa pystyyn, ei totisesti ole mikään suuri nautinto sekään.

Huonoin omatunto tulee kuitenkin siitä, kun ärsyynnyn tai tylsistyn ihan tavallisesta vauva-arjesta. Varsinaiset itkupotkuraivarit ovat onneksi yleensä vain pieniä hetkiä päivästä, ja niiden herättämät negatiiviset fiilikset tuntuvat sallituilta ja aika inhimillisen itsestäänselviltäkin. Pahin morkkis iskee silloin, jos se normielämä, josta nyt varsinkin pitäisi osata nauttia, tympäisee. Vauvan herätessä hyviltä ja pitkiltä päiväuniltaan huomaan välillä ajattelevani, että olisi nyt nukkunut vielä hetken, niin olisin saanut tehtyä tämän homman loppuun. Välillä virikkeiden keksiminen vauvalle ja viidentoista pienen elefantin marssiminen aurinkoisella tiellä on vain ihan superpuuduttavaa pakkopullaa. Toisinaan olen ajatellut, että kasvaisipa vauva jo, niin olisi helpompaa. Ja siitä tulee niin huono omatunto! Enkö minä nyt edes tätä pientä hetkeä jaksa lapseni seurassa, miksen osaa iloita tästä yhteisestä ajasta. Mietinkö sitten viiden vuoden päästä, että olinpa typerä, kun en imenyt itseeni jokaista sekuntia laululoruttelusta? Kun en muistanut jokaisella imetyskerralla pohtia, miten ihana oma vauvani on, vaan selasin Instagramia?

Ehkä vauva-arjen – edes sen perushoivan, syöttämisen ja viihdyttämisen – ei kuitenkaan tarvitse olla joka hetki mukavaa. Riittää, kun ne tuntuvat suurimman osan ajasta tosi ihanilta jutuilta ja kokonaisuutena elämä vauvan kanssa on kivaa. Aika varmasti kultaa muistot joka tapauksessa.