Neljännesvuosisata

Täytin pari päivää sitten 25 vuotta. Esikoinen oli askarrellut miehen avustuksella kortin, ja sain myös ruukkukukan sekä herkkuja – mitään sen isompia lahjoja en ollut toivonutkaan. Itse synttäripäivän juhlistuksemme koostui mutakakkuleivoksista, Magnum-jäätelöstä, lakritsipussista sekä (miehen iloksi) juustonaksuista. Hieman isommin juhlimme viikon päästä, kun menemme lapsuudenperheeni kanssa syömään.

Vaikka olen vielä nuori, kaksikymppisten jälkeen vuodet ovat alkaneet kulua paljon aiempaa nopeammin. Ja tahti tuskin tästä ainakaan hidastuu. Kun on koko elämänsä tottunut identifioitumaan nuoruuteen, jotenkin tämän neljännesvuosisadan täyttyminen muistutti, että niin, jossain kohtaa ei edes niin kovin kaukana tulevaisuudessa on se hetki, kun tulen olemaan ihan vain aikuinen ilman nuori-etuliitettä. Jo tämä 25 tuntuu ikänä aikuisemmalta. En enää keiku teini-iän rajoilla, vaan olen ihan reilusti parikymppinen.

Huomaan myös, että käsitykseni samaistuttavista ikävuosista on laajentunut huimasti. Joskus lukioaikoina nelikymppiset tuntuivat vielä aivan mahdottoman etäisiltä ja vanhoilta, mutta nykyään seuraan somessa ongelmitta 38-vuotiaita, enkä koe olevani heidän kanssaan kovinkaan erilaisessa elämäntilanteessa. Sinänsä elämänvaiheen puolesta olenkin aina kokenut olevani ennemmin etuajassa kuin myöhässä. Menin naimisiin 19-vuotiaana ja sain lapset 22- ja 24-vuotiaana, joten väkisinkin välillä tuntuu, kuin olisi kelannut kymmenen vuotta huoletonta nuoruutta ohi ja hypännyt ohituskaistaa suoraan sinne kolmevitosten tasaisen turvalliseen perhe-elämään. Tuntuu usein vaikealta samaistua lapsettomiin ikätovereihin, jotka käyvät opiskelijariennoissa, harrastavat omia juttujaan ja niin edelleen. Erityisesti lasten saaminen on muuttanut arkea niin perustavanlaatuisella tasolla, etten ainakaan itse osannut sitä etukäteen kuvitella.

Toisaalta lukuun ottamatta lasten saamista en koe muuttuneeni mitenkään ihan hirvittävästi vuosien varrella. Muistan hyvin, millaista oli olla 15-vuotias, eikä siitä tavallaan tunnu olevan lainkaan pitkä aika. Ehkä se johtuu osittain siitä, että olen aina ollutkin perusluonteeltani turvallisuushakuinen ja siten tietyllä tapaa aikuismainen. En ole teininäkään halunnut viilettää vapaana seikkailusta toiseen, vaan ollut vakaasta elämänmenosta ja ennakoitavuudesta nauttivaa tyyppiä. Mutta silti, onhan siitä kauan. Etsiessäni kuvitusta tähän postaukseen eksyin selailemaan kymmenen vuoden takaisia kuvatiedostoja. Niissä kuvissa on sama minä, mutta se aika on silti jossain valovuosien päässä.

Olen tosi tyytyväinen, että olen tällä hetkellä menossa elämässäni juuri tässä. Olen saanut jo niin paljon, ja silti kaikki mahdollisuudet ovat edelleen avoimia. Viidentoista vuoden päästä esikoiseni täysi-ikäistyy, mutta samaan aikaan voisin vielä ainakin iän puolesta saada vallan hyvin itse lapsen. Minulla on jo nyt kaikkea runsain mitoin, ja silti aikaa tehdä, oppia ja muuttaa suuntaa yllin kyllin.