Oma todistukseni eli miten tulin uskoon
Olen aina joskus sivunnut uskontaipalettani täällä blogissa, mutta varsinaista yhtenäistä kertomusta uskoontulostani en ole koskaan tullut kirjoittaneeksi. Minulla on ehkä ollut vähän sellainen ajatus, ettei omassa tarinassani ole mitään kovin kiinnostavaa. Ihmisiä kun tuppaavat sykähdyttämään eniten ne vahvan kontrastin kertomukset, joissa uskoontulo on radikaali muutos aiempaan. Mutta kyllähän Jumalan löytäminen on todellisuudessa sykähdyttävä juttu ihan jokaisen kohdalla! Tänään on siis aika vihdoin kirjoittaa tämäkin tarina tarkemmin auki.
Tavallaan olen ollut uskossa aina. Silti koen, että kunnolla tulin uskoon teini-ikäisenä. Olen uskovasta perheestä, kävin lapsena pyhäkoulussa ja meillä luettiin iltaisin lasten Raamattua ja rukoiltiin. Vaikka vanhempani kävivät seurakunnassa, jäin kuitenkin itse joskus alaluokilla sieltä pois. Minulla ei oikein ollut seurakunnassa kavereita, enkä siksi kokenut toiminnassa käymistä mieluisaksi. En lakannut uskomasta Jumalaan, mutta uskoni oli aika lapsenkengissä, kuten nyt lapsena toki kaikilla jossain määrin onkin.
Elin aika tavallista alakouluikäisen elämää, eikä usko kovin kummoisesti heijastunut arkeeni. Mielestäni riitti, että uskoin Jeesukseen, eikä asiaa tarvinnut sen enempää jokapäiväisessä elämässä pohtia. Olinhan muutenkin luonteeltani tunnollinen ja kiltti. Vaikka tiesin hyvin uskon perusperiaatteet ja Raamatun kertomukset, en oikein ymmärtänyt, miksi Jumalalle pitäisi ”antaa koko elämänsä”. Pidin vähän outoina sellaisia ”tosiuskovia”, joiden elämän keskipiste on Jeesus ja kirkossa käyminen. En kertonut uskostani koskaan esimerkiksi koulukavereilleni, pikemminkin piilottelin sitä parhaani mukaan.
Uskonelämäni käännekohta oli riparikesä kasiluokan jälkeen. Alun perin minun piti mennä luterilaiselle ”normiriparille” ateistisen koulukaverini kanssa. Riparin tutustumistapaaminen meni kuitenkin tosi huonosti. Porukan yhteishenki vaikutti tympeältä ja totesimme tapaamisen jälkeen kaverini kanssa molemmat, että ei tämä kyllä taida olla meidän juttumme. Ystäväni lähti sitten lopulta uskonnottomalle Prometheus-leirille, ja minä päädyin Vapaakirkon seurakuntakoululeirille. Oman seurakunnan leirille meneminen arvelutti, koska en tuntenut etukäteen ketään. Näin jälkikäteen ajateltuna oli kuitenkin iso siunaus, että päädyin juuri sinne.
Leirillä minulle lähti ensimmäistä kertaa oikeasti avautumaan, mistä Jeesuksen seuraamisessa todella on kyse. Koin Pyhän Hengen kosketusta ja tajusin, että haluan uskonelämältäni enemmän. Ennen leiriä olin aika lailla jämähtänyt siihen lapsenuskoon, enkä ollut juurikaan pohtinut syvempiä teologisia argumentteja tai ”aikuisempia” hengellisiä kysymyksiä. Leirillä tajusin, että uskossa oleminen voisi tarjota paljon enemmän kuin olin aikaisemmin tajunnut. Yhtäkkiä siinä ”tosiuskovaisuudessa” alkoikin olla järkeä.
Palattuani kotiin aloin käydä oman seurakuntamme nuortenilloissa. Alkuun se oli tosi vaikeaa, koska oloni oli koko ekan vuoden ajan todella ulkopuolinen. Jokin seurakunnassa kuitenkin veti minua puoleensa, koska jatkoin sinnikkäästi. Itkin usein nuortenilloissa ja lueskelin kotona GotQuestions-sivustoa. Vaikka muistin lapsuudesta suunnilleen ulkoa Raamatun tarinat niin Nooan arkista kuin pienen pojan eväistäkin, tajusin, että syvempi Raamatun tuntemukseni oli vielä tosi ohutta.
Seurakunnalla kaikki olivat minulle alusta asti ystävällisiä, mutta kunnolla porukkaan pääsin vasta, kun päädyin mukaan varhaisnuorten toimintaa järjestävään tiimiin. Sen myötä tutustuin vihdoin muihin nuoriin kunnolla. Lukioaikana minusta kuoriutuikin todella aktiivinen seurakuntanuori. Saatoin viettää kirkolla neljä iltaa viikossa: oli jumalanpalvelus, nuortenilta, varkki-iltojen tiimissä oleminen ja vielä nuorten solukin. Satunnaisesti auttelin pyhäkoulussa ja kävin kaverin kanssa toisen seurakunnan nuorten ryhmässäkin.
18-vuotiaana tutustuin nykyiseen mieheeni, missäs muualla kuin seurakunnassa. Samalla aiempi nuorten porukkamme alkoi pikku hiljaa hajota, kun monet lähtivät opiskelemaan eri paikkakunnille. Kaikista aktiivisin seurakunnassa käymisen vaiheeni hiipui, mutta toisaalta puolison kanssa käydyt keskustelut ja yhteys kasvattivat uskoa nekin. Meillä oli myös pariskuntien soluryhmä, jossa luimme Raamattua ja rukoilimme yhdessä.
Esikoisen synnyttyä ja korona-aikaan meillä oli kausia, jolloin emme käyneet säännöllisesti kirkossa. Nyt viime vuosien aikana olemme kuitenkin taas löytäneet tiiviin seurakuntayhteyden pariin ja saaneet uusia, uskovia ystäviä. Usko on sieltä teinivuosista lähtien saanut koko ajan kehittyä. Vaikka uskoon tuleminen ja pelastuksen vastaanottaminen ovat tärkeimpiä valintoja, joita ihminen voi elämässään tehdä, yhtä lailla hienoa on se, miten uskossa ollessa saa koko ajan oppia ja kasvaa lisää.