Tällä viikolla minun oli tarkoitus kirjoittaa vauvan siunausjuhlista sekä julkaista yksi jo jonkin aikaa työn alla ollut pidempi postaus, mutta noh, elämä – tai siis oksennustauti – yllätti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kyseinen tauti meille rantautui, ja toivon mukaan viimeinen ainakin vähään aikaan. Taapero oksensi ensimmäisenä yönä neljästi, ja siinä meinasi kyllä jo usko (ja petivaatteet) loppua. Aamulla tuli vielä yksi oksennus ja muutenkin tyttö oli tosi voipunut ja ruokahaluton, mutta vettä hän onneksi suostui hörppimään vähän väliä pillipullostaan. Seuraavaksi tauti iski minuun, ja pari päivää olin itsekin aivan kanttuvei enkä meinannut jaksaa pysytellä edes istuma-asennossa.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka sairastaminen on mielestäni kaikista tympeintä vanhemmuudessa. Jos on itse kipeä, täytyy puolikuntoisenakin yrittää jaksaa hoitaa lapsia, ja jos lapset sairastavat, on kurjaa, kun heidän oloaan ei pysty juuri helpottamaan. Ja vaikkei kukaan olisi sairauden puolesta missään sängynpohjallamakaamiskunnossa, alkaa ainakin meikäläisen mielenvirkeys rapista, kun ei pääse moneen päivään edes ruokakauppaan tai puistoon. Tänään, kotipäivänä numero neljä, tuli jo sellainen olo, ettei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, kun kuivasin illalla kylppärissä taaperon pinnasängyn patjaa hiustenkuivaajalla. Olin pessyt kuluneiden päivien aikana noin kymmenen koneellista pyykkiä ja taas oli kori likaisia täynnä.

Onneksi, onneksi, onneksi meitä on sentään kaksi vanhempaa ja miehellä joustava työ, joten hän pystyi hoitamaan lapsia sillä välin, kun itse juoksin oksentamassa. En ymmärrä, miten yksinhuoltajat selviytyvät vaikkapa nyt juuri oksennustaudista. Olen myös superkiitollinen, että vauva on ainakin toistaiseksi säästynyt pöpöltä. Pikkuinen kuivahtaisi moiseen oksenteluun hetkessä. Äidinmaito on kyllä aikamoista ihmeainetta. Varmasti sen mukana vauva on saanut vasta-aineita tautia varten, vaikka on tietysti joutunut hengailemaan jatkuvasti lähikontaktissa meidän sairaana olevien kanssa.

Tämä syksy tuntuu olleen monille tosi flunssantäyteistä aikaa, ja vaikka me olemmekin päässeet verrattain helpolla, tuntuu kyllä, että sairastamista on mahtunut lähikuukausiin paljon tavallista enemmän. Taaperon kerhoviikot tuntuvat jäävän useammin vajaiksi kuin kokonaisiksi; flunssa, syysloma, flunssa, oksennustauti. Toki läheskään kaikki taudit eivät ole tarttuneet meihin muihin, mutta kyllä jokainen sairastuminen tarkoittaa silti helposti vähintään neljää kotipäivää. Onneksi meillä on ollut vastaavasti paljon ohjelmaa niille terveille viikoille, niin ihan mökkihöperöksi ei ole ehtinyt tulla.

Jouduimme tämän viimeisimmän taudin vuoksi siirtämään myös vauvan siunausjuhlia eteenpäin. Uusi päivämäärä saatiin järjestymään viikon päähän, mutta seurakunnan pastorin sijaan siunauksen toimittaa oma isäni ja pari vierasta ei pääse ajankohdan vaihtumisen vuoksi tulemaan. Mutta pääasia nyt kuitenkin, että juhlat saadaan pidettyä järkevän ajan sisällä.

Semmoista siis meidän viikkoomme. Toivottavasti pian jo jotain vähän kivempaa kerrottavaa!

Vauva täytti alkuviikosta kaksi kuukautta. Kävimme torstaina ekaa kertaa neuvolassa tässä uudessa asuinkunnassamme, ja hän oli jo 5,7-kiloinen, 59-senttinen pieni rakkauspakkaus. Esikoinen oli suunnilleen samankokoinen kolmekuisena, eli kuopus on kasvanut kovaa kyytiä. Vaikka hän on tietenkin vielä ihan pieni, samaan aikaan tuntuu, että hän on ollut osa perhettämme jo ikuisuuden.

Perusluonteeltaan kuopuksemme on tosi tyytyväinen vauva. Kunhan ei ole nälkä tai väsy, hän on yleensä aina hyvällä tuulella. Hän on myös alkanut hymyillä, ”jutella” ja ottaa kontaktia ihmisiin paljon aiempaa enemmän, mikä on ollut ihanaa. Pikkuneiti viihtyy silti hyvin myös esimerkiksi sitterissä katselemassa, joten vaikkapa kotitöiden hoitaminen sujuu yleensä jouhevasti.

Syömis- ja nukkumistavoiltaan vauva eroaa jonkin verran isosiskostaan. Siinä missä taapero oli pienenä varsinainen tehosyömäri eikä juurikaan nukahtanut rinnalle, tämä nuorempi lapsistamme kaipaa yleensä nimenomaan imetystä nukahtaakseen. Osaa hän sopivasti väsyneenä hakea unen itsekin, kun hänet vain laittaa sänkyyn, ja esimerkiksi yöherätysten jälkeen saatan välillä vain kääräistä hänet kapaloon peiton sisään ja nostaa omaan sänkyynsä, vaikka silmät olisivat vielä auki. Ja turvakaukaloon, rattaisiin ja kantoreppuun hän nukahtaa kyllä vallan lahjakkaasti. Mutta usein vauva haluaa silti imeä rintaa ja nukahtaa siihen. Veikkaan, että kyse on osin siitä, että hänelle ei ole yrityksistä huolimatta kelvannut tutti. Kun imemishaluja ei voi kohdistaa tuttiin, on rinta tärkeä, vaikka maha olisikin jo periaatteessa täynnä.

Vauvan rytmi mukailee jo aika mukavasti perheemme aikatauluja, vaikka unen määrä vaihteleekin vielä paljon päivittäin. Illalla alan usein imettää häntä unille samaan aikaan, kun mies hoitaa taaperon iltarutiinia sängyssämme. Vauva nukahtaa yleensä siinä kahdeksan korvilla, ja ensimmäinen pidempi unipätkä kestää neljä-viisi tuntia. Sen jälkeen hän heräilee suunnilleen parin tunnin välein. Ruokin hänet siis keskivertoöinä kolmeen otteeseen. Aamun uni on usein levotonta, ja välillä en saa itse enää viiden jälkeen nukuttua, kun vauva vain ähisee ja jumppaa pinnasängyssään. Edelleen olen silti jaksanut mielestäni hyvin. Vaikka herätyksiä tulee useampia, enää vauva ei jää valvomaan niiden jälkeen, eikä esimerkiksi vaipanvaihdolle ole enää öisin tarvetta. Saan siis itsekin aina saman tien uudelleen unen päästä kiinni.

Aamulla nousemme esikoisen ansiosta ylös viimeistään puoli seitsemältä. Vauva jatkaa aamu-uniaan rattaissa, kun ulkoilutamme koiran, ja on sitten parisen tuntia virkeänä hereillä. Uudelleen nukkumaan neiti menee yleensä siinä yhdentoista korvilla, ja nämä ovat päivän pääasialliset, pitkät päiväunet. Jos olemme kotosalla, parhaimmillaan vauva on nukkunut jopa neljä tuntia! Sitten iltapäivällä taas valvotaan ja otetaan keskipäivän päikkyjen pituudesta riippuen vielä kolmannet lyhyemmät torkut. Lisäksi pieniä tirsoja saattaa tulla päivän ohjelmasta riippuen autossa tai ulkoillessakin.

Myös taaperon kanssa on sujunut viime aikoina mukavasti. Olemme viimein tehneet suuria edistysaskelia pottailun kanssa, ja nykyään taapero ei käytä kotioloissa päiväseltään enää ollenkaan vaippaa. Salaisuus oli loppujen lopuksi tarrataulu ja yksinkertaisesti se, että otimme häneltä vaipat pois: parin vahingon jälkeen hän osaa nykyisin sanoa hienosti itse, koska on tarve mennä potalle pissalle. Vaipan ollessa jalassa hän tekee tarpeensa edelleen siihen, ja isomman hädän tekeminen pottaan on vielä työn alla. Mutta olen joka tapauksessa supertyytyväinen tähän edistykseen. Meidän pieni iso taitava tyttömme!

Päiväkerhosta on myös vähitellen alkanut tulla osa viikoittaisia rutiineja. Kuten osasin jo etukäteen odottaa, kerhon aloitus sujui kyllä varsin kivikkoisesti. Olisi tosin ollutkin suoranainen ihme, jos hitaasti lämpenevä ja arka esikoisemme olisi jäänyt heti kättelyssä innoissaan kerhoon vieraiden ihmisten seuraan. Mutta kun vielä neljäskin kerhokerta oli pelkkää tauotonta itkua alusta loppuun, alkoi oma olo muuttua aika epämukavaksi. Sopeutuisikohan lapsi ikinä? Sovimme ohjaajien kanssa, että hän on nyt alkuun kerhossa vain kaksi tuntia kerrallaan. Ja seuraava kerho sujuikin onneksi paremmin! Ensimmäisen tunnin ajan taapero oli taas itkenyt, mutta sitten yhtäkkiä reipastunut ja ollut loppuajan ihan hyvillä mielin.

Siitä eteenpäin itkua on ollut enää vain kotona kerhoon lähtiessä sekä noin viisi minuuttia seurakuntatalon eteisessä, kun jätän taaperon kerhoilemaan. Eilen hän ei ensimmäistä kertaa itkenyt ollenkaan erotessamme, vaikka kotona ajatus kerhoon menemisestä itkettikin. Edistys on ollut mielestäni tosi hienoa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että kerho on vain kahdesti viikossa ja yli viikon katkoksiakin on tullut useampaan otteeseen flunssan sekä syysloman vuoksi. Esikoisen omien kerhopäivien lisäksi olemme käyneet tutustumassa uuden asuinpaikkakuntamme avoimeen päiväkotiin, jossa vanhempi puuhailee yhdessä lapsen kanssa. Pikkuhiljaa otamme siis myös uuden asuinalueen aktiviteetteja haltuun.