Kesäloma oli ja meni. Täytyy sanoa, että meillä oli kyllä tänä vuonna harvinaisen kiva ja onnistunut kesä! Paljon kivaa ohjelmaa, reissuja ja perheen yhteistä aikaa. Joskus aiempina kesinä, kun miehellä ei ole ollut lomaa, kesä on saattanut olla jopa vähän sellainen ahdistavakin ajanjakso, kun kaikki kerhot ja aktiviteetit ovat kiinni. Mutta nyt tuntui, että kesällä pääsi oikeasti myös itsekin välillä latautumaan.

Arkeen paluu oli siinä mielessä tänä vuonna omanlaisensa, että meillä aloitti nyt ensimmäinen pieni koululainen. Niin reippaana hän läksi koulutielleen! Saatoin ekaluokkalaisemme koulun pihaan, josta opettajat hakivat heidät luokkiin. Iltapäivällä menin häntä vastaan ja kävimme jo eskarivuonna aloittamamme perinteen mukaisesti kaksistaan jätskillä. Tai no, vauva oli toki tänä vuonna menossa mukana, mutta silti se oli erityinen hetki meille yhdessä, ilman pikkusiskoja. En kestä, kuinka ihana ja taitava iso pieni tyttö meillä jo onkaan!

Esikoisella on iso luokka, mutta onneksi paljon tuttuja eskarista samassa ryhmässä. Hän on tullut joka päivä iloisella mielellä koulusta kotiin. Toki ekoina päivinä huomasi, että koulu myös jännitti. Kaiken uuden aiheuttama kuormitus purkautui iltaisin kotona tavallista kiukkuisempana olona, mutta se on varmasti tosi tavallista näin alkuun. Olen tosi ylpeä, kuinka taitavasti koululaisemme osaa huolehtia tavaroistaan, tehtävistään ja hommistaan. Löysimme hänelle Torin kautta uuden isomman polkupyöränkin, jolla on hyvä hurauttaa koulumatkat. Ysin aamuina kuljemme välillä myös samaa matkaa, jos pikkusiskoilla on päiväkotipäivä.

”Olen jo iso ja pikkuisen pieni,

uusi ja outo koulutieni.

Osaan jo paljon, silti jännittää vähän.

Lähetä enkeli päivääni tähän.”

Birgit Ahokas: Ekaluokkalaisen rukous

Vaikka olimme olleet mieheni kanssa nuorina tosi aktiivisia kirkossa kävijöitä, esikoisen ollessa pieni meillä oli pitkä jakso, kun emme käyneet oikeastaan lainkaan seurakunnassa. Toki silloin oli myös korona-aika ja muuta hankaloittavaa tekijää, mutta isoin syy oli, että lapsen kanssa kirkkoon meneminen tuntui vaikealta. Jumalanpalvelus oli päällekkäin päiväuniajan kanssa, mahdollinen itkukohtaus kesken kaiken jännitti ja leikkihuoneen hulinassa saarnaan keskittyminen oli vaikeaa. Tuntui, että kirkossa käymistä kannattaa miettiä sitten vasta joskus tulevaisuudessa, kun lapsi on pyhäkoulukelpoinen eikä kotoa lähteminen ole enää niin säätöä.

Minulla on tuntuma, että tämä on aika tavallinen kuvio. Toki perhekerhoissa saatetaan käydä vauvan kanssa vaikka viikoittain, mutta jumalanpalveluksiin ei välttämättä uskaltauduta. Alle 3-vuotiaille harvoin on tarjolla pyhäkoulua tai muuta omaa ohjelmaa, jolloin helposti koko perhe jää tilaisuuksista pois. Ja varsinkin jos ei ole entuudestaan tottunut käymään seurakunnassa, lasten kanssa se voi tuntua vielä ekstrajännittävältä. Esimerkiksi muiden suhtautuminen mahdolliseen lasten meteliin tai häiriöön kesken tilaisuuden saattaa mietityttää.

Varsinkaan isossa perheessä ratkaisuksi ei kuitenkaan oikein sovi tauko kirkossa käymiseen vauva- ja taaperovuosien ajaksi. Toisen lapsemme synnyttyä tajusimme miehen kanssa, että jos haluamme useamman lapsen, ”pikkulapsivaihe” voi kestää vaikka kymmenen vuotta. Sen sijaan, että jäisimme aina vain kotiin, päätimme opetella suhtautumaan jumalanpalvelukseen menemiseen eri tavalla. Juu, saarnasta saattaa mennä muutama lause ohi korvien. Mutta seurakuntayhteys on niin paljon muutakin kuin vain seesteistä penkissä istumista!

Kun käymme koko perheenä kirkossa, opetamme samalla lapsille, että se on tärkeää. Vaikka kaikkeen sisältöön ei pystyisikään keskittymään, uskovien yhteinen kokoontuminen rakentaa hengellisesti. Ehkä se on vain yksi osuva laulu, kohtaaminen naulakoilla tai puheesta mieleen jäänyt Raamatun jae – mutta uskon, että jumalanpalvelukseen osallistuminen ei mene koskaan hukkaan. Ei, vaikka sen viettäisikin pääasiassa vauvaa hyssytellen tai taaperon perässä juosten.

En usko, että lasten mukana olo myöskään yleensä häiritsee muita kuin korkeintaan vanhempien itsensä keskittymistä. Toki perus huomaavaisuus on tärkeää. Jos vauva alkaa itkeä tai taapero höpöttelee äänekkäästi, siirrymme leikkihuoneeseen oven taakse. Pienille elämän äänille ei kuitenkaan aina mahda mitään, eikä niitä mielestäni tarvitse seurakunnassa pelätä. Kirkkoon jokainen on tervetullut iästä riippumatta.

Vaikka – tai ehkä juuri siksi? – että meidän seurakuntamme on melko eläkeläispainotteinen ja pikkulapsiperheitä on vain muutama, lapsiimme on suhtauduttu tosi ihanasti. Ei mene varmaan yhtään sunnuntaita, etteikö joku ihastelisi lapsia naulakoilla, kehuisi heidän pyhäkoulussa tekemiään askarteluja tai toivottelisi siunausta ja voimia ison katraan kanssa. Ja se on ihanaa! Lapset todellakin kuuluvat seurakuntaan, ja he saavat osallistua omalla tavallaan.