Minua pyydettiin kesällä mukaan erääseen seurakuntamme työryhmään. Opiskelemani ala liittyy olennaisesti ryhmän aiheeseen, joten eräs jäsenistä oli keksinyt, että minä ja opiskelujeni kautta saamani tietämys voisivat olla tarpeellinen lisä kokoonpanoon. Siispä eilen luentojen jälkeen suuntasin ensimmäistä kertaa työryhmän tapaamiseen.

Ja tiedättekö, tuntui niin oudolta olla mukana tuollaisessa kokouksessa! Pohtimassa kehitysideoita ja keskustelemassa aiheista, jotka koskettavat omaa alaani, kunnon asiantuntijatyyliin aikuisten ihmisten keskuudessa. Olen niin tottunut siihen, että oman alan aiheita pallotellaan lähinnä yliopistolla epävirallisesti opiskelijan roolissa, että tuntui ihan hassulta hyödyntää koulunpenkillä karttunutta tietämystä ikään kuin ”oikeassa maailmassa”. En ole yhtään tottunut mieltämään itseäni henkilöksi, jolla voisi olla jotain oikeaa asiantuntemusta tai hyödyllistä tarjottavaa. Vaikka olen jo kohtalaisen pitkällä opinnoissani, identiteetissäni istuu sitkeästi tunne tietämättömästä ja kokemattomasta noviisista.

Ehkä huijarifiilikseen vaikuttaa sekin, että roolini seurakunnassa on aina ollut osa ”nuorisoa”. Asun  kyllä omillani, olen naimisissa ja iällisestikin ohittanut teinivuodet, mutta olen silti tottunut pyörimään aina vain nuorten ympyröissä. Hyvin harvoin, jos koskaan, olen keskustellut aikuisten seurakuntalaisten kanssa kunnolla, vakavissaan ja vertaisena. Tietämättömän teinin identiteettini hämmentyy, kun yhtäkkiä pitäisikin asettua osaksi virallista työryhmää ja vieläpä hyödyntää oman alan asiantuntemusta siinä.

Kokous oli joka tapauksessa todella mielenkiintoinen, ja lupauduin mukaan ryhmään sen jäseneksi. Hieman jännittää, mitä tästä tulee ja onko minusta mitään hyötyä tai lisäarvoa, mutta samalla olen aika innoissanikin. On kiinnostavaa päästä haastamaan itseään ja oikeasti käyttämään opiskeluissa kartutettuja tietoja jossakin tosielämän ympäristössä. Uskon, että tällaisesta kokemuksesta on minulle hyötyä myös työelämän kannalta. Olen ”oikean”, oman alan työelämän kannalta vielä niin keltanokka, että pieni esimaku kehitys- ja suunnittelutyöstä tällaisella, kuitenkin töitä matalamman kynnyksen foorumilla, ei todellakaan ole pahitteeksi. On niin erilaista vain jutustella alan aiheista opiskelukavereiden kanssa kuin keskustella niistä ammattilaisten piirissä, tai tehdä töitä perus duunihommissa kuin yliopistokoulutusta vaativissa asiantuntijatehtävissä.

Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää!

Lähdimme torstaiaamuna mökille. Luulen aina, että tekemistä on paljon: silti ehdin tehdä koko loppuviikon koulutehtävät yhdessä keskiviikossa, kun oikeasti oli aihetta. Alkumatka mökille oli takkuinen. Vara-avaimen piti olla mökillä meitä odottamassa, mutta ei ollutkaan. Jouduimme ajamaan takaisin kotiin avainta hakemaan ja taas takaisin mökille. Mies ei jaksanut ajaa kolmea mökkimatkaa putkeen, vaan laittoi minut ajamaan keskimmäisen pätkän maalta kotiin. Pelotti vähän enkä uskaltanut ohittaa kuuttakymppiä köröttelevää traktoria, mutta selvisin siitä. Ja alkuärsyynnyksen jälkeen koko loppuloma olikin pelkkää rauhaa.

Yleensä otamme mökille mukaan kaikenlaista mökkiviihdykettä: Uuno Turhapuro-elokuvia, kortti- ja lautapelejä, vanhoja aikakauslehtiä luettavaksi. Nyt emme ottaneet mitään, emme edes kynää, kameraa tai päiväkirjaa. Kännykät käännettiin äänettömälle ja laitettiin kaappiin jemmaan: viestit tarkistettiin kerran päivässä. Emme ottaneet kotoa mukaan juuri mitään ruokatarvikkeitakaan. Kävimme syömässä läheisellä huoltoasemalla ja ostimme mökkiin välipaloiksi kaikkea sellaista, mitä emme yleensä osta: aasialaista valmisruokaa, yksittäispakattuja rahka- ja vanukaspurkkeja, croissantteja, suklaapatukoita, pekonia. Kerrankin emme vertailleet hintoja.

En muista olleeni mökillä ennen näin myöhään syksyllä. Sää oli upea. Järvi oli tyyni, vastarannalla oranssit koivut ja tummanvihreät havupuut, ilma raikkaan virkistävä. Vettä ei satanut kertaakaan. Kävimme koiran kanssa kävelyillä metsässä, haravoimme vähän mökin pihaa. Muutoin lähinnä istuimme vierekkäin mökissä, mies vanhassa kiikkutuolissa ja minä nojatuolissa. Oli aikaa vain ajatella ja olla ja puhua. Ei ollut mitään, mihin olisi pitänyt tai edes voinut ryhtyä.
Torstai-iltana sytytimme takkaan tulen ja istuimme mökin lattialla hämärässä sylikkäin tulen liekkejä katsellen ja elämästä jutellen. Perjantaina saunoimme, ja kun menimme vilvoittelemaan pihalle, ilta oli säkkipimeä. Kolmelta yöllä koira herätti oksentamalla syömänsä ruohotupot lattialle ja menimme ulos laiturille katselemaan tähtiä. Yö oli kirkas, ja taivas aivan täynnä valopilkkuja, niitä pienen pieniä, joita ei kaupungissa näe koskaan.

Vaikka kohteena oli tuttu rakas mökki eikä mikään erikoinen lomamatka, vaikka viivyimme vain pari päivää, koen, että reissu oli todella vapauttava ja voimaannuttava. Kun ei todella ollut muuta kuin me, luonto ja hitaat tunnit.

Mietin, miten erilaista elämä olisi, jos asuisimme maalla. Jos ei aina tarvitsisi saada aikaan ja puuhata. Jos useammin vain olisi paikallaan, niin kauan, että ajatukset ja aika ehtivät pysähtyä. Kuuntelisi, miten joutsenet laulavat järvellä ja katselisi, miten vastarannalla valot syttyvät illan pimetessä syvään mustaan.