Syksy tuntuu nyt viimein puskevan oikein kunnolla päälle. Koiraa aamulenkille viedessä on pitänyt vetää hupparin päälle toppaliivi ja käsiin sormikkaat. Sateenvarjoa on saanut ripustaa saunaan kuivumaan monta kertaa päivässä. Muuttunut sää ei kuitenkaan harmita minua ollenkaan. On ollut ihan kiva kaivata villasukkia tietokoneen ääressä opiskellessa ja vetää viltti harteille telkkaria katsellessa.

Huomaan, että olen alkanut myös kokata selvästi syksyisempiä ruokia: kurpitsasosekeittoa (kurpitsan saaminen esiin kuorestaan ei tosin mielestäni ollut ihan vaivan väärti), punajuuripastaa, intialaista kastiketta riisille. Leivoin viime viikolla myös ensimmäistä kertaa elämässäni omenapiirakkaa äidiltä saaduista oman pihan omenista. Helppoa, simppeliä ja herkullista, vaikka vanilijakastiketta jäikin taas ihan älyttömästi yli. Mikä siinä onkin, että isolla vuoalla tehdystä piirakasta ja runsaasta kastikkeen läträyksestä huolimatta sitä pientä purkillista ei vaan saa kulumaan loppuun?

Lauantaina kävin myös äidin kanssa syksyn alennusmyynneissä. En ole kierrellyt vaatekauppoja varmaan vuoteen, joten oli ihan hauskaa vaihtelua mennä pitkästä aikaa ostoskeskukseen pyörimään, vaikka vaatteiden katselusta ei saakaan niin paljon iloa irti, kun tietää, ettei halua eikä aio ostaa mitään. Minulla oli tarvetta ainoastaan rintsikoille, joita päädyin lopulta ostamaan ”valitse 3, maksa 2” -tarjouksen houkuttelemana peräti kolmet. Ei kuitenkaan kaduta, koska liivit olivat edullisia ja kuuluvat niihin harvoihin tuotteisiin, joita ei oikein viitsi ostaa käytettyinäkään. Omistin entuudestaan vain kahdet sopivat rintsikat, joten viiden kappaleen kokoelma ei myöskään ole vielä mikään ihan överisuuri.

Muutoin olenkin sitten vain opiskellut ja tavannut kavereita lautapelailun ja seurakunnan pienryhmän merkeissä. Tänään viemme auton huoltoon ja loppuviikosta lähden äidin kanssa hengelliseen naisten viikonloppuun. Siitä kirjoitan varmasti lisää ensi viikolla. Mukavaa viikkoa kaikille!

Syksyn opiskelut pyörähtivät viime viikolla taas kunnolla käyntiin. Vaikka eniten kiireitä minulle on luvassa loka-marraskuussa, jo nyt lukemiseen on kulunut runsaasti aikaa. Aikataulutin itselleni muiden kurssien oheen kirjatentin parin viikon päähän, ja ylipäätään yritän kerätä nyt syksyllä mahdollisimman paljon opintopisteitä. Aion saada keväällä kandin tehtyä, joten en halua sen rinnalle kevätlukukaudelle liikaa muita haastavia opintoja. Pakollisia kieliopintoja (mm. pelottava ruotsi), luentoja, verkkokursseja ja kirjatenttejä siis riittää. Ehdin saada jo pienen stressinpoikasen aikaiseksi opiskeluaikataulustani, mutta onneksi osa tehtävistä on osoittautunut luulemaani rennommiksi tehdä. Olen siis ihan hyvässä vauhdissa.

Tämän syksyn lisäksi olen hahmotellut kalenteriini opiskelusuunnitelmaa koko yliopistotutkintoni varalle ja tehnyt laskelmia siitä, millaisella aikataululla maisterin tutkinto olisi järkevää koettaa kääräistä pakettiin. Pakko myöntää, että minulla on ollut vähän sellainen… kiireinen olotila opiskelujen suhteen. Tiedän, että olen oikeasti tosi hyvässä vaiheessa elämässäni – aloitin yliopistossa heti lukion jälkeen, olen tehnyt joka vuosi muutaman ylimääräisen opintopisteen tavoitevauhtiin verrattuna ja ylipäätään töihin ja ”elämässä eteenpäin” ei pitäisi olla minkäänlaista hoppua. Haloo, olen 21-vuotias! Silti välillä tuntuu, että pitäisi kiiruhtaa, sovittaa kaikki tavoitteet ja etapit nimenomaan lähivuosille, pyrkiä mahdollisimman nopeasti kohti työelämää, omistusasuntoa ja perhettä.

Hyvä herätys aikataulutukseeni tuli Facebook-päivityksen muodossa. Lukion ikäluokkani ryhmässä entinen opinto-ohjaaja kyseli, mitä kukakin on päätynyt tekemään lukion jälkeen. Ketjuun kertyi hetkessä valtava pino vastauksia, ja niitä selatessani mietin, miten erilaisille poluille ihmiset ovat lähteneet. Vain kourallinen oli mennyt opiskelemaan saman tien lukion jälkeen. Minulle täysillä kouluun pyrkiminen ylioppilaskirjoitusten jälkeen oli itsestäänselvyys, koska koin, että välivuosi hanttihommissa olisi ollut minulle vain ajantuhlaukselta tuntuvaa pakkopullaa. Välivuodet ja opiskelupaikan vaihdokset ovat kuitenkin tosi yleisiä. Moni matkustelee, miettii tulevaisuuden suuntaa rauhassa tai kerää rahaa töissä. Vaikka omissa suunnitelmissani valmistuminen tapahtuu ehdottomasti ennen 25-vuotissynttäreitäni, todellisuudessa moni vasta aloittelee sen ikäisenä opintojaan tai pohtii, mitä haluaisi elämällään tehdä. Ja se on ihan ok.

Ehkä oma eteenpäin pyrkivyyteni kumpuaa osittain siitä, että olen aina nauttinut suunnittelemisesta. Minulle on tärkeää, että pystyn hahmottamaan ainakin jonkinlaisella tarkkuudella lähivuosien suuntaviivat. Toisaalta tällainen etukäteen valmistautuminen saa helposti ahnehtimaan liikaa ja stressaantumaan. Tiedän, mitä tulevaisuudeltani toivon, joten haluaisin päästä siihen seesteiseen vakityön, oman asunnon ja lapsiperhe-elämän vaiheeseen nopeasti. En kuitenkaan halua unohtaa nauttia juuri tästä elämänvaiheesta tässä näin, juuri nyt. Esimerkiksi opiskelujen mahdollistama aikataulujen vapaus on ihan huippujuttu, jota tulen varmasti ikävöimään sitten joskus kasista neljään -työläisenä. Miksi siis pilaisin tämän hetken pohtimalla liikaa tulevien vuosien suunnitelmia? Kaikkea ei tarvitse saavuttaa heti. Oikeasti juuri nyt on hyvä tässä näin.