Eilinen palmusunnuntai starttasi jo kivasti pääsiäisen tunnelmiin, kun virpojia liikuskeli ympäriinsä ja meidänkin kotiimme rantautui pääsiäiskoristeita. Olimme varanneet ovella kävijöitä varten jonkin verran suklaata, ja aamusella lapsia käveli kotitiellämme siinä määrin, että ehdimme jo huolestua herkkujen riittävyydestä. Loppujen lopuksi kuitenkin vain kaksi virpojaa kävi pimpottamassa ovikelloa. Veikkaan, että monet menivät tuttuihin asuntoihin tai omakotitaloihin, joita alueellamme riittää. Mutta kiva joka tapauksessa, että virpomispalkat pääsivät edes hieman käyttöön.

Omat lapsemme eivät vielä tänä vuonna lähteneet virpomiskierrokselle. Esikoinen on sen verran arka, että vieraiden ihmisten ovikellojen pimpottelusta olisi tuskin tullut mitään, lorun lausumisesta nyt puhumattakaan. Varsinkaan puolisoni ei myöskään ole innostunut ajatuksesta, että lapsi puettaisiin pääsiäisenä noita-asuun. Heillä päin virpominen ei ole ollut tapana edes hänen omassa lapsuudessaan. Itse kävin kyllä lapsena joka vuosi virpomassa, ja muistan sen tosi mukavana perinteenä pajunoksien koristeluineen ja suklaamunien ihasteluineen. Mutta itse emme vielä tässä kohtaa kokeneet virpomisen aloittamista tarpeelliseksi. Ehkä sitten parin vuoden päästä, kun molemmat lapset kykenevät kiertämään ovilla yhdessä. Voihan virpomaan nimittäin mennä vallan hyvin vaikka pupuksi pukeutuneena.

Kuten jo joulun yhteydessä taisin kirjoitella, juhlaperinteet hakevat vielä vähän paikkaansa meidän perheessämme. Kaksin asuessa mitään juhlapäiviä ei ole tullut kovin kummoisesti vietettyä. Nyt lasten myötä olisi kiva tuoda vuodenkiertoon vahvemmin mukaan merkityksellisiä perinteitä. Toistaiseksi lapset ovat olleet sen verran pieniä, että mitään kovin kummoisia juhlistuksia ei ole tullut järjestettyä, mutta esikoinen alkaa olla nyt vähitellen siinä iässä, että juhlien päälle ruvetaan jo ymmärtämään. Mies ei ole sen innostuneempi pääsiäispupuista ja tipuista kuin tontuista ja poroistakaan, eikä hän oikeastaan välitä mistään muista kuin kristillisistä juhlistuksista. Lapsille juhlaperinteet ovat kuitenkin mielestäni tärkeitä. Vaikka rairuohon kasvatus tai suklaan syöminen eivät sinänsä edistä pääsiäisen kristillistä sanomaa, ovat ne kuitenkin tapoja erottaa pääsiäinen tavallisesta viikonlopusta joksikin spesiaalimmaksi, kerran vuodessa tapahtuvaksi ilmiöksi.

Virpojien tuomien pajunoksien lisäksi lapset saivat eilen isovanhemmilta pienet pääsiäiskoristemuistamiset. Esikoinen oli lisäksi kylvänyt aiemmin mummilassa ohraa, josta kasvoi tosi hieno ja tuuhea ruoho. Näin paljon pääsiäiskoristeita meillä ei olekaan ikinä ollut! Kurkistelimme eilen yhdessä ikkunasta virpojia ja taapero sai maistaa yhden minisuklaamunan. Ensi sunnuntaina ajattelimme mennä kirkkoon. Esikoinen on päiväkodissa vain alkuviikon, joten lomalla hän pääsee pitkästä aikaa mummilaan hoitoon. Aiomme myös vierailla isomummun luona ja nähdä kavereita. Vaikka pääsiäinen ei varmaankaan näy viikossamme kovin suurieleisesti, on loppuviikolle siis tiedossa paljon mukavaa ohjelmaa.

Päiväkodin aikuiset kertoivat jo jonkin aikaa sitten, että lapsemme ei aina nukahda, vaan viettää välillä päiväuniajan sängyssä lepäillen. Kotona päikkärit ovat kuitenkin tähän saakka maistuneet hyvin. Lapsi on laitettu nukkumaan puoli yhdeltä, hänellä on mennyt hetki nukahtaa ja sitten viimeistään kahdelta yleensä vielä sikeässä unessa oleva tyttö on pitänyt käydä herättämässä. Luulin, että päiväkodissa valvoskelu johtuisi aikaisemmasta päiväunillemenoajasta, mutta näköjään se enteilikin jo kokonaan unista luopumista. Aika nopeasti nyt on nimittäin käynyt niin, että esikoinen sanoo jo päiväunille laittaessa, ettei hän tahdo nukkumaan. Hän jää kyllä kiltisti sänkyynsä, mutta höpöttelee siellä itsekseen eikä saa unenpäästä kiinni. Kun vielä puoli tuntia myöhemminkin huoneesta on kuulunut möykkää, olemme antaneet hänen nousta ylös.

Tämä 2v 8kk on varmasti aika tavanomainen ikä lopettaa päivällä nukkuminen, mutta tavallaan olisin toivonut, että esikoinen jatkaisi päiväuniaan vielä jonkin aikaa. Ovathan ne kiva lepotauko päivään meille vanhemmille, kun vauva nukkuu lähes aina samaan aikaan. Päikkäreistä huolimatta taaperon iltanukahtamiset ovat myös sujuneet aina oikein hyvin, eli senkään takia päiväunien poistuminen ei olisi ollut välttämätön juttu. Vaatii hieman totuttelua meille vanhemmille, että viikonloppuihin ja kotipäiviin ei enää tule automaattista breikkiä lasten kanssa touhuamiseen.

Toisaalta muutos tuntuu ihan mukavaltakin. Arjen aikatauluttaminen helpottuu, kun vauvan unia ei tarvitse yrittää koordinoida samalle kellonlyömälle esikoisen kanssa. Sen sijaan, että päivät jaksottaisi aamu- ja iltapäivään ja huolehtisi, että päiväuniaikaan ollaan kotona, voi menoissa viilettää nyt huomattavasti vapaammin. Tietysti ei mene enää kauaa, että kuopukselle vakiintuu vuorostaan säännöllisempi päiväunirytmi, mutta nyt hän pystyy vielä nukkumaan aika rennosti missä hyvänsä. Vähiin jääviä unia voi kompensoida pikatorkuilla tai pidemmillä seuraavilla päikkäreillä, eikä rytmi ole sidottu tarkkoihin kellonlyömiin.

Alkuun päiväunien väliin jääminen oli aika rasittavaa, koska lapsi oli tietenkin väsyneempi ja siksi tavallista kärttyisämpi. Raivokohtauksia ja spagetiksi heittäytymisiä tuli milloin mistäkin, ja olin hetken aikaa jo ihan että jee, vaihtokaupassa tunnin lepotaukoon sainkin kiukkuisen ja huutavan lapsen. Nyt parina viime päivänä homma tuntuu kuitenkin tasoittuneen. Tänä viikonloppuna emme ensimmäistä kertaa edes yrittäneet laittaa esikoista päiväunille. Olimme kumpanakin päivänä monta tuntia menossa, ja hän jaksoi tosi hienosti. Edes alkuillan pidemmät automatkat eivät tuottaneet ongelmaa, vaan hän pysyi hyvin hereillä.

Illalla laitoimme lapsen nukkumaan hieman totuttua aikaisemmin, vartin yli seitsemältä, ja hän nukahti hyvillä mielin samoin tein. Näppärää! Toki päiväkoti tekee iltojen ennakoimisesta vähän haastavampaa nyt, kun lapsi ei nuku kotona mutta päiväkodissa saattaa nukkuakin. Meillä on tähän saakka ollut aika tarkat, kellon mukaan etenevät iltarutiinit, mutta jatkossa niitä täytyy varmasti jonkin verran soveltaa lapsen väsymyksen asteen mukaan. Täytyy myös ehkä pohtia, olisiko taaperon huoneen aamuisin klo 6.35 syttyvää valokelloa syytä myöhäistää. Hän saapuu kellon sytyttyä meidän huoneesemme joko heti tai hieman myöhemmin, joten en ole varma, kuinka usein hän on odottanut hereillä valon syttymistä ja kuinka usein juuri tuo valo on herättänyt hänet. Mutta eiköhän sopiva rytmi vähitellen taas löydy, kun totumme tähän uuteen, jälleen yhden askeleen isomman lapsen arkeen.