Palasia kuluneelta viikolta
Uusi sohva. Olemme jo pidemmän aikaa etsineet isompaa sohvaa olohuoneeseemme. Viisihenkinen perheemme on kyllä teoriassa mahtunut ahtautumaan kolmenistuttavalle perussohvallemmekin, mutta koska tilaa on ja lapset kasvavat, oli suurempi kulmasohva ajankohtainen hankinta. Torin kautta löysimme sopivan, valkoisen nahkasohvan. Edellisestä harmaasta sohvasta luopuminen on ollut yllättävän haikeaa, koska tykkään siitä kovasti. Se on niin laadukas ja hyvä istua. Mutta eipä kotiimme toista isoa sohvaa sovi, joten se päätyy nyt myyntiin.
Leipominen. Tein pitkästä aikaa ruoaksi pitsaa. Oikeasti tykkään nykyään leipoa! Jonkun yksinkertaisen leipomuksen pyöräyttäminen ei tunnu enää rakettitieteeltä, vaan ihan semmoiselta ”no kyllähän se hoituu käden käänteessä” -jutulta. Aikaisemmin, jos meille on ollut tulossa vieraita, olen ajatellut automaatiolla kaupan pakastealtaan riisipiirakoita tai pikkupitsoja. Nykyisin tekaisen mieluummin itse juustosarvet tai kinkkupiirakan. Kun leipomiseen on saanut rutiinia ja oppinut muutaman helpon vakioreseptin, ei tarjoilujen tekeminen itse tunnu vaivalloiselta ajatukselta. Jauhopusseja ja voipaketteja saa nykyisin ostaa selvästi aiempaa useammin, mutta kokonaisuudessaan rahaa säästyy ja itse tekemällä tulee myös usein maukkaampaa.
Todistuspuheenvuoro. Olen käynyt nyt syksyn mittaa muutaman kerran seurakunnan naisten illoissa yhdessä uuden ystäväni kanssa. Vaikka ilta alkaa vasta kuudelta, niin kuin melkein kaikki arkipäiviin sijoittuvat aktiviteetit, ja joudun siksi lähtemään hieman kesken ohjelman ehtiäkseni kotiin imettämään kuopusta unille, ovat ne olleet mukavaa omaa aikaa ja vaihtelua arkeen. Tällä viikolla pidettiin kauden viimeinen kokoontuminen. Minua ja ystävääni pyydettiin pitämään yhdessä pieni todistuspuheenvuoro, jossa vähän haastattelunomaisesti kerroimme itsestämme ja uskoontulostamme.
En todellakaan koe olevani mikään luonteva esiintyjä, ja yleensä jännitän vastaavia tilanteita paljon etukäteen. Esimerkiksi koulun puhe-esityksissä kirjoitin aina kaiken sanasta sanaan valmiiksi ja harjoittelin ulkoa. En uskaltanut jättää yhtään varaa spontaatiudelle, jotten alkaisi takellella. Nyt yllätyksekseni en kuitenkaan juuri jännittänyt tilannetta. Olin kyllä miettinyt, mitä asioita voisin nostaa puheenvuorossani esiin, mutten ollut kirjoittanut mitään muistiin. H-hetkelläkin oloni oli ihan rauhallinen. Yleisö oli pieni ja pystyin katsomaan enimmäkseen ”parinani” ollutta ystävää, mikä helpotti puhumista. Ehkä olen siis vähitellen päässyt eroon lavakammosta? Yhtä kaikki tilaisuudesta jäi hyvä fiilis. Pyydettiinpä minua heti uudelleenkin puhumaan, joten ilmeisesti ulosantini oli muidenkin mielestä ihan luontevaa.
Kuopuksen unirytmi. Kummallisia ovat pikkulasten rytmit! Pienimmäisemme oli jo kovaa vauhtia siirtymässä vain yksiin päikkäreihin ja meni yleensä nukkumaan klo 11. Nyt rytmi on kuitenkin taas aikaistunut, ja pikkuinen nukahtaa usein jo kymmenen jälkeen. Aika usein hän saattaa ensin nukkua vain 45 minuuttia, mutta herättyään kiukkuisena jatkaa unia vielä toisen mokoman, kun hänet rauhoittelee takaisin petiin. Iltapäivät ovat sitten vähän konstikkaita, kun kahdeltatoista herännyt pirpana ei tahdo jaksaa iltaan asti hereillä, mutta toisille päikkäreille nukuttaminenkin on omanlaisensa operaatio. Ylipäätään tuntuu, että tällä kolmosellamme on tosi vaihtelevat rytmit näin ”vanhaksi” lapseksi. Öisin herätään sattumanvaraisesti 1-4 kertaa. Juuri, kun luulee tottuneensa tiettyyn tahtiin, käy niin kuin tänään: kello on puoli kaksitoista eikä kuopus ole vieläkään suostunut nukahtamaan.
Koulupäivä. Perjantaina oli Lapset töihin -päivä, ja esikoiseni pääsi läheisen mukaan tutustumaan opettajan työhön. Hän oli jo etukäteen tosi innoissaan, että pääsisi ”pikkukoululaiseksi” isompien lasten joukkoon. Vaikka esikoisemme on vasta viisivuotias, tuntui hänen saattamisensa koululle reppu selässä jo vähän haikealta. Jotenkin nämä viimeiset vuodet ovat hujahtaneet niin äkkiä, monessa asiassa hän on jo niin iso ja fiksu pikkuinen. Samalla pari tuntia kolmistaan kuopuksen ja keskimmäisen kanssa olivat aikamatka parin vuoden taakse, kun meillä oli vain kaksi pienempää lasta.
Uimahalli. Lasten vieminen uimahalliin on ollut to do -listallani jo ties kuinka kauan. Se on aina lykkääntynyt, koska yleensä teemme esimerkiksi viikonloppuisin mieluiten asioita koko perhe yhdessä. Uiminen kun vaatii puolison ja yksivuotiaan jättämisen kotiin. (Mies ei tykkää uimahalleista, enkä pärjäisi altaassa yksin kolmen alle viisivuotiaan kanssa). Mutta nyt lauantaina vihdoin menimme kuopuksen päiväunien aikaan, ja siellä sujui tosi hyvin! Oli oikein mukava reissu ja lapset selvästi nauttivat.
Huomasin myös, miten keskimmäinenkin on nyt kolmevuotiaana jo sen verran iso, että hän on tuollaisessa paikassa vaivatonta seuraa. Ymmärtää ohjeita, ei säntäile päistikkaa veden alle ja niin edelleen. Nyt, kun eka kerta on takana, toivottavasti saan jatkossa aikaiseksi uimareissun vähän useammin. Veteen totuttelu ja aktiivisempi uimavalmiuksien kerääminen olisivat varmasti lapsille hyödyksi, koska emme ole kesälläkään mitään aktiivisia uimarannalla kävijöitä.