Rikkaruohojen kitkentä rentouttaa – lepo voi tarkoittaa muutakin kuin passiivisuutta
Kevät ja istutuskausi ovat täällä. Vaikka en ole ikinä ennen harrastanut puutarhanhoitoa, nyt muutettuamme omakotitaloon olen löytänyt itsestäni orastavaa kasvimaaintoilijaa. Olen vielä täysi noviisi, mutta tykästynyt kasvimaalla kuopsuttelun rentouttavuuteen. On ihana nähdä saman tien konkreettinen työn tulos! Vaikken vielä osaa oikein muuta kuin kitkeä rikkaruohoja, toivon peukaloni alkavan pikkuhiljaa vihertyä.
Monena iltana olen laittanut kuulokkeisiin podcastin pyörimään ja mennyt ulos kitkemään. Tekemistä totisesti riittää – pihamme perällä oleva kasvimaa on saanut olla luultavasti useamman vuoden luonnontilassa. Voikukkia ja vuohenputkia on levinnyt vähän joka puolelle, ja niiden juurakoiden esiin kaivelussa on melkoisesti hommaa. Olen ottanut tavoitteeksi keskittyä nyt pari viikkoa tiiviisti rikkaruohojen nitistämiseen, jotta ehtisin istuttaa uudet salaatit ja porkkanat jokseenkin kuosissaan olevalle kasvimaalle vielä toukokuun puolella.
Ylipäätään kasvimaa vaatii luultavasti aika kokonaisvaltaisen uudistuksen tuottaakseen satoa tulevaisuudessa. Jänikset(?) järsivät talven aikana vadelma- ja mustikkapensaat melkoisen olemattomiksi. Viime vuoden havaintojen perusteella en ole kovin toiveikas vanhojen mansikoidenkaan elpymisen suhteen. Olen kuitenkin ajatellut, että katson vielä tämän kesän, miltä kasvimaalla valmiina olevat istutukset vaikuttavat. Tämä kun on ensimmäinen kokonainen kesäkautemme tässä kodissa. Jos vanhat kasvit eivät tuota satoa, teen suuremman istutusurakan sitten ensi keväänä. Vanha raparperi sentään kukoistaa.
Tänä vuonna aion istuttaa vain ihan paria simppeliä juttua: porkkanaa ja salaattia. Niitä varten täytyy muodostaa oma järkevä kaistaleensa kasvimaan villintyneelle alueelle. Lisäksi minulla on pari siemenpussillista kukkasekoituksia. Ne ajattelin nakata testimielessä kasvimaan reunaan. Koska en ole ikinä ennen kasvattanut mitään (ja olen kesän enimmäkseen töissä), tämä vuosi saa mennä lähinnä kokeiluun ja harjoitteluun. Tärkeintä olisi saada luotua pohja tulevien vuosien puutarhurointeihin. Mies rakentaa kasvimaan ympärille aidan, jotta jänöt eivät jatkossa pistele satoa poskeensa.
Kasvimaata kuopsuttaessani olen taas pohtinut sitä, kuinka levon ei aina tarvitse tarkoittaa passiivisuutta. Rentoutuminen ei ole pelkästään sohvalla ruudun ääressä röhnöttämistä (vaikka toki se usein sitäkin voi – ja saa – olla). Vanhemmuuden myötä olen löytänyt uudella tavalla puuhastellen lepäämisen. Siis sen, että rentoutumista voikin olla, kun pesee kylppärin lattiaa äänikirjaa kuunnellen, rapsuttaa pihakiveystä esiin sammaleen alta tai leipoo hiljaisessa kodissa sämpylöitä. Kännykän tarjoamaan nopeaan videovirtaan on helppo jäädä ajelehtimaan, mutta oikeasti olo on paljon levänneempi, jos lukee sen sijaan kirjaa.
Kun olin keskimmäisemme kanssa kotona ja tein samalla gradua, lepo saattoi joskus (niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin) olla sitä, että istahdin taaperon mentyä päiväunille tietokoneen ääreen tutkielmaa kirjoittamaan. Avainasemassa on vaihtelu. Kun arki oli muutoin sirpaleista, fyysisten askareiden ja lastenhoidon täyttämää puuhailua, johonkin mietintää vaativaan syventyminen antoi kaivatun virkistystuokion. Nyt sitten taas, kun istun töissä paljon aloillani, konkreettisen kehollinen mullan kaivelu rentouttaa.