Seurakunnassa lasten kanssa?

Teini-ikäisenä, varsinkin lukioaikana, tärkein harrastukseni ja vapaa-ajan aktiviteettini oli seurakunnassa käyminen. Saatoin helposti käydä kirkossa neljänä päivänä viikossa. Oli nuortenillat, jumalanpalvelukset, peli-illat kaveriporukalla, varhaisnuorten iltojen järjestäjätiimissä olo, pienryhmä… Kaikki tärkeimmät sosiaaliset kontaktini olivat seurakunnasta, ja meillä oli tiivis ja aktiivinen nuorten porukka.

Naimisiinmenon ja opiskelujen myötä tahti vähän hiipui, kun moni tutun porukan jäsen muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Parisuhteen alkuhuumassa kaksin vietetty aika houkutteli välillä enemmän kuin kirkolle lähteminen, varsinkin, kun kirkkokahveilta ei enää automaattisesti löytynyt joka viikko omia tuttuja kavereita. Isoin romahdus seurakunta-aktiivisuudessamme tapahtui kuitenkin perheellistymisen myötä. Toki pandemiallakin on ollut valtavasti vaikutusta asiaan, kun toiminta oli pitkään katkolla tai netissä. Kuitenkaan etenkään lapsen alkaessa lähestyä taaperoikää ajatus kirkkoon lähtemisestä ei muutenkaan ollut enää niin mutkaton. Alle puolivuotias pikkuvauva viihtyi kirkossa hyvin ihan vain sylissä istuen ja ihmisvilinää ihmetellen, mutta taaperon kanssa jommankumman aikuisen olisi pitänyt linnoittautua leikkihuoneeseen. Toki saarna kuuluu sinnekin kaiuttimista ja aina toinen vanhempi olisi voinut keskittyä paremmin penkissä istuen, mutta tuntui simppelimmältä ajatukselta sitten vain katsella jumalanpalvelus striiminä kotoa.

Vaikka luemme miehen kanssa kahdestaan Raamattua ja ne jumalanpalvelusstriimit pyörivät leikkien taustalla lähes joka sunnuntai, koen, että konkreettisen kirkossa käymisen puute on jonkin verran latistanut omaa hengellistä elämääni. Tietysti elämäntilanteet ovat erilaisia, ja tähän pikkulapsivaiheeseen aikuisten kristilliset tapahtumat eivät vain niin hyvin asetu. Silti tuntuu, että pitäisi yrittää aktivoitua asian suhteen. Nyt, kun rajoitukset ovat hellittäneet eikä esikoisen päiväuniaika ei ole enää niin kellontarkka, voisi ihan hyvin ruveta taas käymään kirkossa fyysisestikin. Tai toki olen käynyt lasten kanssa seurakunnan perhekerhossa ja muskarissa, mikä on ollut ihanaa, mutta eihän se pieni lasten hartaushetki tai yksi muskarissa laulettu Jumalan kämmenellä itselleni tarjoa järin syvällistä hengellistä ravintoa. Kerhot ovat mukavaa yhteistä tekemistä lasten kanssa, mutten koe, että ne minun osaltani lukeutuisivat varsinaiseksi kirkossa käymiseksi.

Muuttomme myötä kysymykseen on tullut sekin, olisiko järkevämpää tutustua uuden asuinalueemme seurakuntiin kuin ajella aina viereiseen kaupunkiin. Matka tähänastiseen kotiseurakuntaamme ei sinänsä ole mitenkään kovin pitkä, mutta lähempää ei olisi niin kiire ajaa jumalanpalveluksen jälkeen kotiin päiväunille. Emme kuitenkaan ole vielä saaneet aikaiseksi käydä edes tutustumassa uusiin lähiseurakuntiimme. Vaikka hengellinen sisältö olisi luultavasti hyvää, arvelen, että pikkukaupungin kirkoissa haasteena voisi olla oman ikäistemme nuorten aikuisten vähäisyys. Nimenomaan kristillinen yhteisö ja ajatusten vaihtaminen on nimittäin se, mikä nettijumalanpalveluksia katsellessa jää uupumaan.

Jonkin verran uskovien yhteyttä olemme onneksi saaneet pienryhmästä, jota olemme yrittäneet elvyttää taas pitkän tauon jälkeen. Ennen koronaa ja lapsia kokoonnuimme melkein joka viikko, mutta pandemian ja itse kunkin kiireiden myötä tapaamiset hiipuivat puoleksitoista vuodeksi täysin. Nyt olemme taas tavanneet kerran kuussa. On ollut kiva jutella kuulumisia ja lukea porukalla Raamattua, mutta toki kun mukana menossa on viisi alle kolmevuotiasta lasta, on keskittyminen aika kortilla. Vaikka kokoonnumme seurakunnan leikkihuoneessa, etenkin oma esikoisemme on sen verran ujo, ettei hän uskalla lähteä leikkimään toisten kanssa. Melkeinpä homma menee siis niin, että toinen vanhempi pitää vauvaa ja toinen yrittää viihdyttää esikoista.

Varmasti seurakunnassa käyminen helpottuu sitten, kun lapset kasvavat ja voivat alkaa käydä pyhäkoulussa. Esikoinenhan täyttää kolme jo ensi kesänä, joten hänen osaltaan pyhäkoulu alkaa olla ajankohtainen jo aika piankin – tosin hänen kanssaan menee varmasti pitkään, ennen kuin pyhäkouluun jäämistä ilman vanhempaa voi edes harkita. Haluaisin ehdottomasti, että kirkossa käymisestä muodostuisi lapsillemme kiva viikoittainen juttu ja he tutustuisivat muihin lapsiin seurakunnasta.

Ajattelen, että uskovien yhteisö on lapselle yhtä lailla tärkeä juttu kuin aikuisillekin, ehkä jopa tärkeämpi. Kävin itse lapsena pyhäkoulussa, mutta ala-asteiässä kirkossa käyminen jäi kokonaan pois. Kun ripari-iässä kiinnostuin uskonasioista uudelleen, oli alkuun tosi vaikea mennä yksin nuorteniltoihin ja muuhun toimintaan mukaan, kun en tuntenut entuudestaan ketään. Vaikka vanhempi ei voi loputtomiin vaikuttaa lastensa kiinnostukseen hengellisiä asioita kohtaan enkä missään tapauksessa halua painostaa heitä kirkossa käymiseen, koen, että ainakin minulle olisi ollut helpompaa, jos teini-iässä takaisin hyppäämisen sijaan olisin pysytellyt seurakuntatoiminnan ”kelkassa” alaluokilta saakka.