Tänään
Aamupalaksi pari palaa leipää, niin kuin aina. Koiraa ulkoiluttaessa kuuntelen BookBeatista Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja -kirjaa. Kun olen laittanut tiskikoneen pyörimään ja vienyt esikoisen avustuksella pyykit telineeltä kaappeihin, lapset keksivät linnoittautua vesikippojen kera saunan lauteita ”maalaamaan”. Minua ei kuulemma tarvita, joten istahdan sohvalle ja luen hetken kirjaston ”vie mennessäs, tuo tullessas”-pisteeltä nappaamaani Meidän perhe -lehteä.
Ennen yhdeksää vien lapset päiväkotiin. Kuopuksen suu menee haalaria riisuessa hetkellisesti mutruun. Kun hoitaja löytää hänelle hyllystä pehmolelun, hän lähtee kuitenkin ihan reippaana tepastamaan Nalle Puhin Kani kourassaan jumppasalia kohti. Esikoinen meinaa saada eteisessä kriisin päiväkotiin unohtuneesta (ja kuulemma hukkuneesta) toppahanskasta, mutta lastentarhanopettaja löytää sen hetkessä lokerosta ja auttaa pukemaan käteen, jotta kolmevuotias pääsee muiden mukana lumeen peuhaamaan. Ajomatkalla takaisin kotiin autossa soi espanjankielinen kristillinen rap.
Kotona avaan koneen, harhailen hetken Instagramissa ja blogeissa, ryhdistäydyn sitten ja avaan Wordin. Täydennän työharjoittelun HOPSia niin pitkälle, kuin mitä tässä kohtaa itse etukäteen pystyn. Eksyn selaamaan paria mielenkiintoista gradua työpareista ja ammatillisesta kasvusta. Syön puuroa, leivän ja puolikkaan mandariinin. Käyn läpi vielä yhden mielenkiintoisen viime hetken lähdekirjavinkkauksen graduuni ja saan ammennettua siitä muutaman osuvan viitteen sekä kappaleen Johtopäätöksiin. Vastaan kännykkään ja kerron puhelinmyyjälle, ettei meillä ole nyt tarvetta kotisiivoukselle. Naputan graduohjaajalle sähköpostia ja lähetän tutkielmani hänelle viimeistä lukukertaa ja mahdollisia viime hetken hiomisia, korjauksia ja kommentteja varten.
Sitten kello on puoli yksi ja yhtäkkiä tämän päivän to do -listalla on enää blogipostauksen kirjoittaminen. Bloggausinto on ollut vähän hakusessa viime aikoina. On ollut vaikea motivoitua taas säännölliseen postaamiseen, kun taukoa on ollut pitkään ja harjoittelun kohta alkaessa en kuitenkaan ehdi kirjoittaa mitään. Tajusin pari viikkoa sitten, etten ole ottanut lapsista kunnollisia valokuviakaan ikuisuuteen. Blogien kuvituksen varjolla on aina muistanut hyvin räpsiä ihan niitä kunnollisia, kasvot näyttäviä kotialbumiotoksiakin. Tavallaan kirjoitettavia aiheita kyllä olisi, mutta on vaikea saada tiivistettyä hajanaisia ajatuksia valmiiksi postaukseksi asti. Tuntuu, että aina säännöllisin väliajoin pitäisi kirjoittaa asiapitoisempia, aihekeskeisiä tekstejä, eikä aina vain omia sekalaisia kuulumisia. Mutta ehkä pitäisi vain madaltaa rimaa ja tuutata jotain tajunnanvirtaa ulos?
Illalla lasten mentyä nukkumaan liitän tiedostojen syövereistä jonkun vanhan maisemakuvan tekstipätkän eteen, ne sopivat aina tällaisiin epämääräisiin jorinoihin. Ihan sama, vaikkei sitä ole otettu ”Tänään”, niin kuin otsikko julistaa. ”Julkaise”.