Tottele aikuista ja puhu ystävällisesti

Lasten kasvatuksesta on tullut kirjoitettua harvemmin, vaikka se tietysti äitinä on läsnä ihan jokaisessa päivässä. Yleisesti ottaen perheemme arki sujuu mielestäni tosi kivasti. Lapset ovat ihania, reippaita, fiksuja ja mutkattomia. Heillä on kekseliäitä juttuja, hauskoja puuhia ja suloisia tapoja, joita seuratessa sydän välillä ihan pakahtuu. Mutta realismia toki on, että aina perhe-elo ei ole autuaan auvoisaa. Itse asiassa juuri nyt molemmilla isommilla lapsilla on meneillään vähän haastavat kaudet, kun rajoja koetellaan tiuhaan. Ylipäätään mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä enemmän vanhemmuudessa korostuu hoivan ohella kasvattaminen. Sen tekeminen hyvin ei olekaan mikään ihan helppo homma!

Perheessämme on hiljattain lanseerattu kaksi ohjenuoraa: tottele aikuista ja puhu ystävällisesti. Ihan vain näitä kahta sääntöä noudattamalla päästäisiin nimittäin jo varsin pitkälle. Tahtoikäiselle keskimmäiselle etenkin aikuisen totteleminen on välillä haastavaa, kun taas esikoinen ja minä treenaamme ystävällisesti puhumista. Erään, sanotaanko vaikka vaiherikkaan, aamun päätteeksi naurahdin miehelle, että kiva että edes vauva hallitsee nämä säännöt, hän kun ei vielä osaa sen puoleen puhua kuin uhmatakaan…

Perheen sääntöjen tiivistäminen kahteen lauseeseen on mielestäni ollut hyvä keino selkiyttää ja kiteyttää tavoitteet. Lasten on helpompi palauttaa mieleensä, kuinka pitää toimia, kun erilaisia ohjeita ei ole kilometrikaupalla. Aikuisen tottelemiseen voi sisällyttää melkein mitä tahansa, ja vastaavasti ystävällinen puhe pitää kodin tunnelman huomattavasti mukavampana sekä ehkäisee riitoja. Olen pohtinut jonkinlaista systeemiä, jossa kerättäisiin ”timantteja” aina, kun onnistuu hienosti tavoitteissa (ja joita voisi vastaavasti menettää ikävällä käytöksellä). Vielä toistaiseksi sellainen on kuitenkin jäänyt vain ajatuksen tasolle.

Pääpiirteiltään lapsemme ovat melko mukautuvaisia ja ”helppoja” luonteita. Normaalissa arjessa molemmat yleensä tottelevat hienosti eivätkä kovin paljoa testaile. Etenkin esikoinen on hyvin sääntöorientoitunut. Hän huolehtii usein tarkasti, että muutkin noudattavat ohjeita. Vastaavasti anteeksi pyytäminen voi välillä olla hänelle hankalaa, kun pitäisi myöntää toimineensa itse kurjasti. Lisäksi esikoinen komentelee pikkusiskoa välillä liiankin ankarasti, joten ystävällisesti puhuminen on hänen keskeisintä harjoituskenttäänsä. Kohta viisivuotiaamme ei yleensä suoranaisesti jätä tottelematta, mutta saattaa tiuskia, marista ja sanoa ikävästi. Olemme esimerkiksi ottaneet nyt sen linjan, että aikuinen ei anna lisää vettä / auta nauhojen solmimisessa / kanna reppua ennen, kuin lapsi pyytää kauniisti.

Keskimmäinen on selvästi itsepäisempi, ja hänellä on enemmän halua ja rohkeutta uhmata ohjeita. Hän ei ihan pienestä hätkähdä, joten välillä kiellot kaikuvat kuuroille korville ja lasta täytyy ihan fyysisesti estää tekemästä jotakin kiellettyä. Esimerkiksi juuri nyt erinäinen heittely olisi hänelle kovin mieleistä. Yhtenä iltana ensin pihalla lensivät kivet, sitten iltapalapöydässä raejuustot ja myöhemmin vielä lautapeliä pelatessa noppakin lipaston alle. Ystävällisen puhumisen kanssa keskimmäisellä ei juuri haasteita ole, vaan nimenomaan oman pään mukaan toimiminen versus vanhempien mielipiteet aiheuttavat enimmät törmäilyt. Uhmaaminen tietysti kuuluu ikään, mutta yritämme olla mahdollisimman johdonmukaisia syy-seuraussuhteiden kanssa, jotta varsinkin ne vaarallisimmat hölmöilyt saataisiin kitkettyä.

No mitäs äidin sitten tarvitsee harjoitella? Pakko myöntää, että itsellenikin isoin opeteltava asia on juuri tuo ystävällisesti puhuminen. Koen siitä varmasti tällä hetkellä kaikista eniten syyllisyyttä vanhemmuudessani. Huomaan nimittäin, että minulle on tullut vähän tavaksi komennella lapsia tarpeettoman kireästi. Saatan tiuskia heille ilman mitään syytä. Lapset ovat kyllä ihanasti oppineet välillä itsekin sanomaan, että äiti, sä sanoit mulle liian töykeästi, tai että muista jutella ystävällisesti. Se auttaa tosi paljon sellaiseen turhaan äksyilyyn! Ja välillä sitten jutellaan siitä, että jos lapset tekevät väärin eivätkä tottele, aikuisen täytyykin komentaa. Jos ystävällinen huomautus ei tehoa, ankarampi komento on tarpeellista ja heidän parhaakseen, ei töykeyttä.

Ehkä hankalinta vanhemmuudessa onkin juuri se, että lapset oppivat enemmän esimerkistä kuin puheesta. On turha huutaa lapselle, että ”puhu ystävällisemmin”, tai selittää kännykkä kourassa, kuinka liika ruutujen katselu ei ole hyväksi. Aikuisten totteleminen ei ehkä nykyisessä lapsen toimijuuden ja mielipiteiden kunnioittamista korostavassa kasvatuskulttuurissa ole järin trendikästä. Oma näkemykseni kuitenkin on, että valtaosassa asioita toimitaan aikuisten päättämällä tavalla, ja se on täysin ok. Lapset ja aikuiset ovat yhtä arvokkaita, mutta eivät tasavertaisia. Heille pätevät osittain eri säännöt.

Raamatun valossa on selvää, että vanhemmille on annettu tehtäväksi opettaa ja kasvattaa lapsiaan ja vastaavasti lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan. Lasten tulee oppia tervettä arvostusta aikuisia kohtaan. Sillä ei ole mitään tekemistä pelon tai kaltoinkohtelun kanssa – päinvastoin, jos vanhempi ei itse kykene hillitsemään itseään tai tunteitaan, sitä on aika vaikea opettaa eteenpäinkään. Sen sijaan kunnioitusta herättävää on vanhemman jämäkkyys ja luotettavuus. Ja toisaalta, kyllä lapsia saa opettaa niissäkin teemoissa, joissa itse kompastelee. Jos vanhemman pitäisi ensin itse olla täydellinen, ei kukaan voisi kasvattaa lapsiaan juuri missään. Armollisuutta siis tarvitaan, niin perheen aikuisia kuin lapsiakin kohtaan.