Unohdan olevani raskaana ja aion skipata neuvolakäyntejä – kuulumisia toiselta kolmannekselta

Tämä toinen raskauskolmannes on ollut tosi, öö, sanotaanko vaikka epäraskaanaolevaista aikaa. Tai siis tarkemmin sanottuna en ole muistanut koko asiaa. Järkytyin vähän, kun katsoin hetki sitten raskaussovellusta ja tajusin huomenna alkavan jo viikon 17. Ensi kuussa häämöttää puoliväli, eikä kyllä totisesti tunnu siltä! Jotenkin vähän hirvittää, että lipuuko tämä toinen raskaus ohitse ennen kuin ehdin edes tajuta koko asiaa. Ainakin oma tämänhetkinen fiilikseni on, että lapsilukumme on tässä (mies ei ole samaa mieltä), joten on erittäin mahdollista, että tämä on viimeinen raskauteni. Pitäisi varmaan siis jotenkin fiilistellä enemmän. Mutta en tiedä, toisaalta tällainen chilli suhtautumistapa on aika kiva. Esikoisen odotusaikana tuli totisesti kerättyä plakkariin varaston täydeltä malttamatonta intoilua.

Raskausoireet ovat loppuneet aika lailla täysin. Mahassa pullottaa nyt muukin kuin pelkkä turvotus, nälkä ja väsy vaivaavat useammin ja ihan kaikki ei maistu samaan tapaan kuin ennen, mutta muuten koen oloni täydellisen normaaliksi. Oikein mikään ei ole muistuttanut siitä, että olen tosiaan raskaana. Irtokarkkeja ostaessa joudun jättämään nimeäni huhuilevat lakut ja salmiakit miehen syötäviksi, mutta siinä aika lailla se. Kotimaisen ja pastöroidun juuston ostaminenkin käy jo niin automaatiolla, että harvoin sitä juolahtaa edes mieleen, että niin, tämän raskauden takiahan tässä tätä kalliimpaa versiota ostoskärryyn haalitaan. Kun joku kysyy, millä raskausviikolla olen, vastaus ei todellakaan tule apteekin hyllyltä.

Ekassa raskaudessa odotin neuvolakäyntejä kuin kuuta nousevaa. Nyt olen miettinyt, josko jättäisin jopa jotkut käynneistä väliin. Maaliskuun alussa oli pikainen visiitti neuvolalääkärille: vaihdettiin muutama sana, kuunneltiin sydänäänet ja tehtiin sisätutkimus. Jotenkin jäi ehkä vähän sellainen fiilis, että olisin yhtä hyvin voinut jättää menemättä. Ultrassa oli kuitenkin vain muutamaa viikkoa aiemmin todennettu vauvan olevan hyvissä voimissa, ja sisätutkimuksillekaan en oikein koe omalla kohdallani tarvetta. H-hetkellä en kuitenkaan kehdannut kieltäytyä, kun en ollut tajunnut miettiä asiaa etukäteen. Seuraavan kerran menen neuvolaan huhtikuun loppupuolella, jolloin saan myös raskaustodistuksen. Olen kuitenkin vähän miettinyt, että sen jälkeen voisin hieman harventaa käyntejä. Toki loppuraskaudesta on kiva pysyä kartalla vauvan kasvusta, tarjonnasta ja niin edelleen sekä tarkkailla omaa vointia, mutta en usko muutaman viikon välein neuvolassa piipahtelun olevan terveydellisesti välttämätöntä.

En todellakaan halua mitenkään väheksyä neuvolapalveluita, ne ovat mielestäni ihan huippujuttu ja kohtaamani henkilökunta on aina ollut mukavaa. Näin toisessa raskaudessa en kuitenkaan henkilökohtaisesti koe, että kaipaisin enää niin paljon tukea ja seurantaa. Kaikki faktatieto on vielä tuoreessa muistissa ekalta kierrokselta. Henkistä tukea saan parhaiten juttelemalla raskausjutuista ystävieni kanssa, koska vaikka terveydenhoitajamme on kiva, en kuitenkaan osaa avautua hänelle samalla tavalla synnytykseen, vauvavuoteen tai parisuhteeseen liittyvistä aiheista. Keskustelu jää aika pintapuoliseksi. Lisäksi, kuten olen jo aikaisemminkin kertonut, en ole oikein koskaan osannut suuremmin pelätä asioiden menevän pahasti vikaan tai vauvalle sattuvan jotakin kamalaa. Uskon, että omaa vointiani seuraamalla pysyn riittävän kartalla raskauden kulusta, vaikken kävisi neuvolassa ihan niin tiuhaan. En siis kaipaa jatkuvaa sydänäänien kuuntelua tai muuta vastaavaa mielenrauhani tueksi.

Rakenneultrankin päädyimme siirtämään vasta raskausviikon 24 jälkeiselle ajalle eli toukokuun alkupuolelle. Idea oli alunperin miehen. Pääosin kyse oli eettisestä valinnasta – vauvan rakenteet näkyvät aivan yhtä hyvin kuin tyypillisimpään ajankohtaankin viikoilla 19-21, mutta raskaudenkeskeytys ei ole enää mahdollinen. Vaikka ensin vähän vastustelin ajatusta (tarkoittaahan se, että sukupuolikin selviää vasta kuukautta myöhemmin), jotenkin valinnasta tuli sitten kuitenkin tosi seesteinen ja hyvä olo. Jotenkin ajattelen, että on hyvä, kun ei pidä ultran kanssa turhaan hoppua. Eka ultra sijoittuu joka tapauksessa aika lähelle rakenneultraa, joten toisen kerran voi vallan hyvin säästää vähän pidemmille raskausviikoille. Eikä sillä vauvan sukupuolen selviämisen lykkääntymiselläkään ole oikeasti yhtään mitään väliä. Varsinkaan, kun meillä lapsen sukupuoli ei vaikuta juurikaan hankintoihin tai mihinkään muuhun konkreettiseen. Se on vain kiva lisätieto vauvasta.

Hankinnoista puheen ollen, bongasin Tori.fi:stä lähes naapurissa olevan edullisen seisomalaudan rattaisiin ja kävin ostamassa sen esikoiselle. Lisäksi ostimme toisen pinnasängyn, kun kaunis ja tukeva yksilö osui kirpputorilla silmiin parillakympillä. Voi toki olla, että esikoinen siirtyy jo suhteellisen pian juniorisänkyyn eikä kahdelle pinnasängylle ole pitkään tarvetta, mutta  samapa tuo. Uusi sänky on paljon parempi kuin vanha ilmaiseksi saamamme, ja jos vain mahdollista, yritän kyllä pitää esikoisenkin pinniksessä mahdollisimman pitkään. Helpompaa niin, kun ei tarvitse palautella vaeltelemaan lähtevää taaperoa alvariinsa petiinsä. Hain myös raskausvaatteet häkkivarastosta ja olen alkanut käyttää kotihousuina jo viime kerralla uskollisesti palvelleita raskauslegginssejäni. Raskausfarkuille ja -paidoille ei ole vielä ollut tarvetta, kiitos kokoa suurempien normihousujen ja sen, että järjestin yläosat vaatekaappiin niin, että pinon päällimmäisenä ovat löysemmät ja pidempihelmaisemmat paidat.

Hmm, ehkä sitten toisaalta olen kuitenkin myös miettinyt raskausjuttuja jonkin verran. Näiden neuvola- ja ostosasioiden ohella olen valmistautunut synnytykseen kuuntelemalla Sydänääniä-podcastista positiivisia synnytystarinoita. Vaikkei raskaus ole päällimmäisin asia mielessä, ainakaan koko aikaa, on se kuitenkin jossain siellä taustalla kaiken aikaa. Siellä meidän pieni, vielä ihan tuntematon pikkusisarus, kasvaa.