Uusi kaveripariskunta ja ystävyyssuhteet aikuisiällä

Olemme tässä viimeisen parin kuukauden aikana tutustuneet ja ystävystyneet uuden pariskunnan kanssa. Siitä voisi laittaa ihan rastin seinään, sen verran harvoin näin aikuisiällä tulee saatua uusia kavereita elämään! Tapasimme ensimmäistä kertaa kesällä seurakunnan leirillä, kun tuttu vanhempi pariskunta esitteli meidät toisillemme. Olemme nyt olleet yhteyksissä viikoittain, kyläilleet puolin ja toisin sekä käyneet yhdessä puistoilemassa. Kaiken huipuksi asumme vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä toisistamme! Meillä ei ole koskaan ollut tällaisia ”naapurikavereita”, joiden kanssa voisi vain sopia ex tempore treffit puistoon vartin varoitusajalla, joten tämä on aikamoinen lottovoitto.

Erityisen hienoa on myös se, että sekä molempien pariskuntien miehillä että naisilla tuntuu synkkaavan hyvin yhteen. Meillä ei ole ikinä aiemmin ollut kaveripariskuntia siinä merkityksessä, että sekä minä että mies olisimme ystäviä toisen pariskunnan kanssa. Toki meillä on joitain yhteisiä kaveriporukoita, joissa on sekä miehiä että naisia, ja miehen lapsuudenkaverin kyläillessä minä olen aina mukana pelaamassa. Mutta esimerkiksi kaikki minun ystäväni ovat nimenomaan minun ystäviäni. Puolisot eivät ole tutustuneet sen kummemmin keskenään, ja näen kavereitani aina joko itsekseni tai lasten kanssa. Nyt onkin ihan hassua (ja tosi kivaa ja kätevää), kun voimme tavata koko perheen voimin ja kaikille on mieluisaa seuraa.Tällainen ”koko perhe mukaan” -konsepti on minulle entuudestaan tuttu lasten kanssa liikkumisen puolesta, koska oikeastaan kaikilla lähimmillä kavereillani on pieniä lapsia. Lisäksi lapsillamme on monta suunnilleen samanikäistä serkkua. Kavereiden tai sukulaisten tapaamiset toimivat samalla leikkitreffeinä. On minulla toki pari lapsetontakin ystävää, joita näen satunnaisesti (ilman omia lapsiani), mutta kieltämättä sama elämäntilanne helpottaa tapaamisten sopimista. Koska aikaa ilman lapsia järjestyy rajallisesti, on helpompaa nähdä ystäviä jälkikasvun kera. Ja kun lapsille on vieläpä tarjolla leikkikavereita, ehtii aikuisten keskenkin vaihtaa kuulumisia ilman, että lapset haluavat olla koko ajan kiinni äidissä.

Esimerkiksi miehen siskon perheen kanssa välimme ovat lähentyneet selvästi nimenomaan lasten syntymän myötä. Aikaisemmin näimme häntä aika harvakseltaan, mutta nykyisin kyläilemme viikoittain ja serkuksilla on aina kivat leikit yhdessä. Muista kavereistanikin yhden löysin nimenomaan äitiyden myötä, kun vastasin hänen viestiinsä Facebookin uskovien äitien ryhmässä. Viestittelimme ensin WhatsApissa ja aloimme sitten nähdä. Vaikka nykyisin tahti on hiipunut aiemmasta pari kertaa kuussa -rytmistä pikemminkin puolivuosittaiseksi, on mukavaa, kun elämässä on tyyppejä, joiden kanssa puida juuri äitiyteen liittyviä ajatuksia.

Kaverustuminen aikuisiällä ei kuitenkaan ole (ainakaan minulle) ihan helppoa. Tuntuu usein vaikealta ottaa ensimmäistä askelta ja ehdottaa konkreettista tapaamista. Helposti sitä ajattelee, että kaikilla on jo riittämiin ystäviä ja kiireitä, tai sitten jännittää, riittääkö puhuttavaa ja synkkaako ihmisen kanssa tarpeeksi. Tämän uuden ystävyytemme syntymisessäkin auttoi huomattavasti, kun tuttavapariskuntamme toimi eräänlaisena ”välittäjänä”. He kertoivat jo etukäteen, että tällaisia tyyppejä leirille on tulossa, vaihtakaa ihmeessä numeroita ja tutustukaa. Kun tiesimme jo valmiiksi, että toinenkin osapuoli on kaivannut kristittyjä ystäviä, tuntui luontevalta vaihtaa keskustelun päätteeksi puhelinnumeroita. Ilman tuttavaparin myötävaikutusta tuskin olisimme tulleet aloittaneeksi keskustelua tapaamisten sopimisesta puhumattakaan.