Valitsinko väärin – uskaltaisinko vaihtaa alaa?
Olen aina kokenut isojen päätösten tekemisen haastavaksi. Tai no, rehellisesti sanottuna saatan saada kunnon päänsäryn jo aika pientenkin ratkaisujen tekemisestä, jos koen, että niiden peruminen jälkikäteen olisi hankalaa, jos ne vaikuttavat jotenkin tulevaisuuteeni tai ne tuntuvat jollain tapaa merkityksellisiltä. Olen ollut sellainen aina. Yläkoulussa puntaroin ikuisuuden, mitä valinnaisaineita ottaisin, vaikka valinta kuvaamataidon ja tekstiilikäsityön välillä ei lopulta vaikuttanut mihinkään muuhun kuin siihen, missä vietin pari vuotta pari tuntia keskiviikkoiltapäivisin. Lukiovalinta aiheutti viikkokausien arpomista ja maanista valintaoppaan selailua. Sen päätteeksi päädyin juuri siihen kouluun, jota olin miettinyt jo ala-asteikäisenä ja jonne kaikki parhaat ystävänikin menivät.
Päätöksenteon hetkellä minua usein ahdistaa, koska haluaisin tietysti aina tehdä mahdollisimman hyviä valintoja. Entä jos valitsen väärin? Mitä jos myöhemmin kaduttaa? Tosiasiassa en kuitenkaan ole lähes koskaan valinnut väärin elämän isoissa asioissa. Vaikka nimittäin olen päätöksenteon äärellä auttamaton jahkailija, lopulta valinnan tehtyäni en melkeinpä ikinä jää jossittelemaan tai harmittelemaan ratkaisujani. Kun saan lopulta tehtyä valintani, se tuntuu selvältä ja oikealta. Seurustelun alussa kriiseilin yhtenään, onko tässä nyt se ihminen, johon oikeasti haluan sitoutua loppuelämäkseni. Yhdeksän kuukauden päästä menimme kihloihin ja asia ei ole käynyt mielessäni sen koommin. Huoleton asenne olisi varmasti helpompi ja säästäisi stressiltä, mutta minä tarvitsen tuon prosessin, eri vaihtoehtojen kyseenalaistamisen ja edestakaisen jahkaamisen saavuttaakseni varmuuden.
Vain yhtä isompaa päätöstäni olen katunut, ainakin jossain määrin: alavalintaani. Abikeväänä korkeakoulujen yhteishaun lähestyessä arvoin viime metreille asti, minne hakisin opiskelemaan. Halusin suoraan kouluun, koska en kokenut, että vastahakoinen välivuosi hanttihommissa selventäisi ajatuksiani millään tavalla. Opiskelumielessä minua kiinnosti melkeinpä kaikki, mutta sellaista alaa, jolle olisi mielekästä myös työllistyä, tuntui hankalammalta hahmottaa. Mitä hallintotieteilijä ja tuotantotaloutta opiskellut edes tekivät käytännössä? Lopulta päädyin hakemaan hyvin työllistävälle, tiettyyn selkeään professioon tähtäävälle alalle, joka tuntui todella mielenkiintoiselta ja merkitykselliseltä. Päätin kuitenkin, että jos en pääsisi sisään ensimmäisellä yrittämällä, hakisin seuraavana vuonna jonnekin muualle. Se olisi selvä merkki siitä, että valintaa pitäisi harkita uudelleen.
Pääsin heti sisään. Opinnot olivat kiinnostavia, olin innostunut alastani ja koin tulevan ammattini erittäin tärkeäksi. Ja olen edelleen sitä mieltä. Mutta pikkuhiljaa opintojen jatkuessa olen alkanut miettiä koko ajan enemmän ja enemmän, onko tämä ala todella oikea juuri minulle. Olen joutunut myöntämään, että itseni sijaan taisin valita ammatin jollekulle, joka haluaisin olla. Tuleva työni sisältää paljon ihmisten kanssa olemista, päivät ovat hyvin vaihtelevia ja yllättäviin käänteisiin on osattava reagoida nopeasti. Alaa ja sen työtilannetta pidetään erittäin kuormittavina. Ajattelin koko ajan, että oppisin kyllä työssä vaadittavia ominaisuuksia, ja se on varmasti ainakin osittain totta. Se ei kuitenkaan välttämättä ole paras mahdollinen lähtökohta. Miksi teen asiat itselleni niin vaikeiksi, kun voisin hyödyntää jatkuvan epämukavuusalueella liikkumisen sijaan työssä omia vahvuuksiani, niitä, jotka minulla jo luontaisesti on?
Alanvaihto ei sinänsä ole mikään maailmaa mullistava juttu, varsinkaan nykypäivänä. Mutta en ole ikinä nähnyt sitä osana omia elämänsuunnitelmiani. Olen aina edennyt elämässäni aika suoraviivaisesti ja luulin, että ammatinvalinta ja työllistyminen seuraisivat niin ikään simppelin selkeää normipolkua. Omassa ajatusmaailmassani alanvaihto on jotain, mikä tehdään ehkä kolmevitosena aikuiskoulutustuella, kun työelämästä on kertynyt jo rutkasti kokemusta. Ei juna, johon loikataan ennen ensimmäistäkään oman alan työpaikkaa.
Tässä ammattiasiassa huomaan sortuvani toisinaan jossitteluun. Miksen vain voinut valita ykkösellä oikein? Vai valitsinko kuitenkin? Miksei minulla voi olla selvää unelma-alaa, jota ei tarvitsisi kyseenalaistaa? Alan vaihto tuntuu jo ajatuksenakin väsyttävän mutkikkaalta ja epäkäytännölliseltä. Se tarkoittaisi paitsi lisävuosia koulussa, myös taloudellisia miinuksia. Tosin sisimmässäni kyllä tiedän, että takerrun opintolainahyvityksen kaltaisiin käytännön seikkoihin siksi, että todellisuudessa isoin este muutokselle on pelko. Mitä jos valitsen väärin uudelleen? En voi jäädä ikuisiksi ajoiksi yliopistoon jumittamaan. Pahinta olisi vaihtaa alaa ja huomata, että enhän minä tätä uuttakaan työtä tahdo tehdä. En ole sitä tyyppiä, joka jaksaisi opiskella työnteon ohessa, joten valmistuttuani toivoisin alan oikeasti olevan (ainakin lähes) loppuelämän juttu. Ja minulla ei ainakaan vielä ole selkeänä mielessä, mikä se joku muu unelma-ammattini olisi.
Yksi vaihtoehto on toki vain jatkaa samoja opintoja ja yrittää löytää oman alani sisältä minulle mahdollisimman hyvin sopiva työ. Yliopisto-opinnot eivät onneksi koskaan varusta suoraan vain tiettyyn työpaikkaan, vaan liikkumavaraa kyllä löytyy jonkin verran. Fakta kuitenkin on, että ne erikoisemmat ja kevyemmät hommat ovat myös enemmän kilpailtuja. Enkä tiedä, olisivatko nekin vain tekohengitystä. Hain alalle, koska koen paloa nimenomaan sen raskaan kenttätyön aihepiireihin, mutten tiedä, kykenisinkö oikeasti tekemään töitä siellä. En myöskään oikein voi kokeilla työelämää ennen valmistumista, koska en halua lapsemme joutuvan täysipäiväiseen päivähoitoon vielä ainakaan vuoteen. Opiskelu mahdollistaa paljon lyhyemmät hoitopäivät. Lisäksi mikäli etenen oman alani opintosuunnitelmien mukaan, ensi kesänä minulla on jo gradu tulilla. En tiedä, onko silloin enää otollista mennä testaamaan työelämää, pohdiskella asiaa ja potentiaalisesti päätyä vaihtamaan alaa juuri ennen valmistumista. Ainakin siinä tapauksessa olisi fiksua tehdä myös tämä tutkinto valmiiksi.
En ole vielä saanut tehtyä mitään lopullista valintaa sen suhteen, mitä opiskelujen suhteen teen. Tuntuu, että aika käy vähiin, mutten vain saa mitään järkevää päätöstä tehdyksi. Haluaisin aina suunnitella kaiken selkeästi ennalta. Nyt epävarmuustekijöitä ja tuntematonta on liikaa. Löytäisinkö kuitenkin kivan työn omalta alaltani? Onko toinen harkitsemani ala vaihtamisen arvoinen? Millaisiin hommiin voisin sillä tutkinnolla työllistyä? Olisiko unelma-alani sittenkin jotain ihan muuta, mitä en vielä ole tajunnut edes ajatella?
Koska järeämpiinkään toimiin en ole uskaltanut heittäytyä, näillä näkymin jatkan syksyllä omalla alallani ihan niin kuin ennenkin. Otan kuitenkin valinnaisiksi kursseiksi perusopintoja tyystin toisesta aiheesta. Tuo toinen ala ei liity nyt opiskelemaani tutkintoon juuri mitenkään, mutta on potentiaalinen vaihtoehto, jolle voisin ehkä vaihtaa. Mikäli kurssit vaikuttavat mielenkiintoisilta, päätös tuntuu hyvältä ja saan kerättyä riittävästi rohkeutta, voisin mahdollisesti hakea keväällä siirtoa kyseisen alan maisteriohjelmaan. Mutkia matkaan tuo tosin se, että kyseisellä alalla kurssit järjestetään yksinomaan läsnäolo-opetuksena. Osallistuminen vauvan kanssa tulee olemaan kimuranttia, koska meillä ei ole hänelle mitään hoitopaikkaa virka-aikana. Mutta katsotaan nyt, miten tässä käy.
Kaikesta tästä stressistä, pohtimisesta ja toisaalta-toisaalta -jahkailusta huolimatta uskon, että kyllä tämä jotenkin järjestyy. Enkä pohjimmiltani kadu valintaani, vaikka niin postauksen otsikkoonkin kirjoitin. Tein opiskelupäätöksen parhaan kykyni mukaan. Alassani on paljon hyvää enkä vieläkään edes tiedä, olisinko voinut valita paremminkaan. Lisäksi en usko valintani olleen suoranaisesti väärä, vaikken ikinä saisi tutkintoa valmiiksi tai tekisi näitä töitä. Uskon Jumalan johdatukseen ja siihen, että jokaisella mutkallakin on tarkoituksensa. Vaikka tähän tutkintoon käytetyt vuodet osoittautuisivat myöhemmin näennäisen hyödyttömiksi, jotain merkitystä sillä varmasti on, että käytin aikani nimenomaan tähän. Ehkä kaikkea ei tarvitse tietää ja suunnitella etukäteen, vaikka se minulle niin luontaista olisikin.