Virheistä, tulevasta ja Jumalaan luottamisesta
Olen viime aikoina pohtinut paljon tulevaisuutta ja erityisesti työtäni. Huomasin jo opiskeluaikana, että ammattini tyypillisimmät työtehtävät eivät kovin hyvin vastaa omia vahvuuksiani. Koska olen ollut viime vuodet enimmäkseen kotiäitinä, työuran miettimisellä ei ole ollut kiire. Nyt viime aikoina olen huomannut kuitenkin pohtivani taas jatkuvasti sitä, millaisiin töihin voisin jatkossa suuntautua. Pitäisikö käyttää nyt äitiyslomalla aika hyödyksi ja opiskella vielä jotain? Millainen työ ylipäätään sopisi minulle?
Ajatus töihin paluusta on ahdistanut yllättävän paljon, vaikka en ole näillä näkymin palaamassa hoitovapaalta ennen kuin vuoden päästä. On tuntunut vähän järjenvastaiselta murehtia jotakin, joka on edessä vasta niin pitkän ajan päästä. Silti on tuntunut, etten pääse ajatuksia karkuunkaan. Muutama viikko sitten tajusin vihdoin, mikä töihin paluussa tarkalleen ottaen vaivaa. En ollut käsitellyt, antanut itselleni anteeksi ja päässyt oikeasti yli töissä tekemästäni virheestä.
Minulla on vastuullinen ja aika haastava työ. Vähän ennen äitiyslomalle jäämistä huomasin, että olin muutamaa kuukautta aiemmin tehnyt töissä virhearvion. Minun olisi pitänyt toimia eräässä tilanteessa aivan toisin kuin miten tein. Työssäni tehdään usein päätöksiä osittain epävarman tiedon varassa ja melko itsenäisesti. En saanut keneltäkään noottia virheestäni, eivätkä kollegat ja esimies olleet asiasta niin hyvin perillä, että he olisivat huomanneet mitään tavallisesta poikkeavaa. Koska asia ei ollut jälkikäteen muutettavissa, yritin vain porskuttaa eteenpäin.
En kehdannut paljastaa työkavereille toimineeni huonosti. Itse kuitenkin tiesin, että minun olisi pitänyt osata tehdä paremmin. En luottamuksellisuuden vuoksi puhunut asiasta läheisillenikään, vaan yritin vain haudata sen pois mielestäni. Yritin rauhoitella itseäni tavallisilla fraaseilla: En tehnyt sitä tahallani. Toimin senhetkisen parhaan tietämykseni varassa. En pysty enää vaikuttamaan asiaan, joten sen murehtiminen on turhaa. Aina olisi voinut käydä pahemminkin!
Mikään näistä ei kuitenkaan tuonut aitoa mielenrauhaa. Joo, noinhan se järjellä ajateltuna menee, mutta silti sydämessä oli levoton olo. Miten saatoin olla niin tyhmä? Miksi en tajunnut ajoissa tehdä eri tavalla? Mitä jos palaan töihin ja sama toistuu? Nyt tietäisin toki toimia juuri samanlaisessa tilanteessa paremmin, mutta aina voi tulla vastaan uusia sokeita pisteitä, jotka älyää vasta liian myöhään. En halua kantaa niin isoa vastuuta ja jatkuvaa epäonnistumisen pelkoa.
Pari viikkoa sitten olin kylässä vanhempieni luona. Töistä puhuttaessa aloin yhtäkkiä itkeä. Sopertelin, etten jaksa sitä, että vielä kahdeksan kuukautta töiden loppumisenkin jälkeen työasiat pulpahtavat mieleeni päivittäin. Vaikka kuinka yritän tunkea epäonnistumisen ja häpeän tunteet pois, ne eivät vain jätä rauhaan. Myönsin ehkä vihdoin ensimmäistä kertaa itsellenikin, kuinka paljon tuo virhe painoi mieltäni. Sen sijaan, että olisin yrittänyt selitellä syyllisyyden tunteita pois, sain viimein sanottua ne ääneen.
Ja siitä tämä mielessä vellonut vyyhti on lähtenyt pikkuhiljaa keriytymään auki. Puhuin aiheesta myös parin muun läheisen kanssa, ja ihan jos se, ettei asiaa enää kanna täysin yksinään, on auttanut tosi paljon. Ennen kaikkea olen opetellut viemään virhettäni ja siihen liittyviä tunteitani Jumalan eteen. Miten vaikeaa se onkaan!
Muille on kyllä helppo sanoa, että Jumala antaa kaiken anteeksi eikä itseään tarvitse rangaista uudelleen ja uudelleen, kun on ensin parhaansa mukaan katanut vastuunsa ja vienyt virheensä ristin juurelle. Omista epäonnistumisista on kuitenkin tosi vaikea päästää irti. On vaikea hyväksyä samaan aikaan se, että virhe tapahtui ja toimin huonosti, ja se, että minun ei tarvitse enää kantaa mukanani sitä, minkä olen tunnustanut ja tuonut Jeesuksen luo.
Jumala ei katso meitä virheiden läpi. Hän näkee epäonnistumiset, häpeän ja kaikki ne asiat, joissa olisin toivonut toimineeni toisin. Silti hän armahtaa ja rakastaa.
Olisi kiva sanoa, että asia on nyt loppuunkäsitelty. Mutta varmasti se tulee jatkossakin välillä mieleen. Luultavasti töihin paluun lähestyessä virheeseen liittyvät ajatukset nousevat uudelleen voimakkaammin pintaan. Nyt osaan kuitenkin ehkä taas vähän paremmin tukeutua Jumalaan. En myöskään enää pyörittele päivittäin pakosuunnitelmaa pois alaltani, vaan olen tyytynyt siihen, etten vielä tiedä työurani jatkosta, eikä tarvitsekaan.
Tällaiselle suunnittelijaluonteelle on tosi vaikea antautua ajatukselle, että kyllä Jumala avaa oikean polun, kun sen aika on. Haluaisin kontrolloida, ennakoida ja pitää narut tiukasti omissa käsissäni. Nyt yritän kuitenkin tämän ura-asiankin suhteen vain luottaa Jumalaan ja siihen, että kaikki ratkeaa aikanaan. Ei minun tarvitse vielä tietää, millaista työtä teen vaikka kolmen vuoden päästä! Juuri nyt saan olla kotona vauvan kanssa, ja minulla on takataskussa vakityö, johon voin tarpeen vaatiessa palata. Asiat ovat siis ihan hyvin.
”Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askelensa.” Sananlaskut 16:9
”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” 1. Joh. 1:9