Voisiko meille tulla vielä lemmikki?
Koiramme kuolemasta on kulunut melkein puolitoista vuotta. Aina välillä, kun vanhempieni koira käy meillä hoidossa, mieleen palautuu koiranomistajan arki ja samalla ohut ajatus siitä, voisiko meillä vielä joskus olla lemmikki. Toistaiseksi vastaus on ihan selvä: ei voisi. Mutta voisiko tilanne vielä muuttua, ja millaisin edellytyksin voisin kuvitella meille karvaisen kaverin?
Isoin syy lemmikkikielteisyydelleni on arvattavasti elämäntilanteemme. Meillä on kolme pientä lasta ja toiveena tulevaisuudessa lisääkin. Lasten hoitamisessa on ihan kerrakseen askaretta ja hommaa. Emme kaipaa lisätyötä koiran ulkoilutuksien, kissanhiekka-astian siivoamisten tai kanien kampaamisten muodossa. Mielestäni pikkulapsiperhe ei ylipäätään usein ole kauhean ideaali ympäristö lemmikille. Lapsista lähtee meteliä ja ääntä, on juoksevia pikku jalkoja ja vauvan nyrkit, jotka niin mielellään nappaisivat kiinni pehmoisesta turkista. Eläin saisi olla kylmähermoista sorttia, ettei se stressaantuisi lainkaan ympärillä pyörivästä härdellistä.
Lasten kanssa rytmit ja rutiinit, kuten päiväuniajat, ovat tärkeitä. Jos soppaan lisäisi vielä koiralenkit kolmesti päivässä, tuntuu, että aikataulut kävisivät liiankin rajoittaviksi. Erityisesti iltalenkit oli koiranomistajana hankala sovittaa arkeen, koska lapset menevät niin aikaisin nukkumaan. Lisäksi illat ovat niitä vähäisiä kahdenkeskisiä hetkiä miehen kanssa. En enää kovin mielelläni luovuttaisi niistä aikaa siihen, että jompikumpi läksii pihalle koiraa ulkoiluttamaan. Ja jos toinen vanhempi sattuisi olemaan syystä tai toisesta illan poissa kotoa, ei kotiin jäänyt pystyisi hoitamaan koiralenkkiä yksinään.
Oman lemmikin tarvetta vähentää sekin, että lähipiirissämme on niin paljon eläimiä. Lapsemme voivat siis oppia eläinten kanssa toimimista sukulaisten lemmikkien kautta. Koiria löytyy molemmista mummiloista sekä serkkujen luota, ja kissojakin lapset pääsevät toisinaan ihmettelemään miehen vanhempien luona. Vanhempieni koira käy meillä hoidossa aina silloin tällöin, ja lapset harjoittelevat mielellään sen ruokintaa ja taluttamista (toki vain paikoissa, joissa ei ole muita ihmisiä tai liikennettä). Tietenkään se ei ole sama asia kuin oma lemmikki, mutta totuttaa silti lapsia siihen, mitä lemmikin omistaminen vaatii.
Suurin plussa lemmikistä lapsiperheessä onkin mielestäni juuri se, mitä sen hoito voi lapsille opettaa. Eläimestä huolehtiminen vaatii vastuullisuutta ja sitoutumista. Tietysti päävastuu on aikuisella, mutta kouluikäinen pystyy jo hyvin huolehtimaan monista lemmikin arkisista hoitotoimenpiteistä. Lapsuudenperheeseeni tuli koira, kun olin 8-vuotias, ja läpi kouluvuosien koiran lenkitys oli aina minun ja siskoni vastuulla. Mielestäni oli oikein hyvä oppia jo nuorena siihen, että eläintä täytyy hoitaa, huvitti pihalle lähtö tai ei. Siispä jos omat lapsemme ovat isompina oikeasti motivoituneita, voisin ehkä harkita lemmikkiä viiden-kymmenen vuoden päästä. Se vaatisi kuitenkin sitä, että he oikeasti jaksaisivat ja kykenisivät huolehtimaan eläimestä (lähes) itsenäisesti.
Tuollainen lasten lemmikki olisikin ehkä ainoa skenaario, johon voisin kuvitella meille vielä eläimen. Itseäni ajatellen en nimittäin ole oikeastaan kaivannut lemmikin omistajuutta. Tietysti mielipiteeni voi muuttua sitten joskus, kun lapset ovat lentäneet pesästä ja vapaa-aikaa taas enemmän. Toistaiseksi on kuitenkin ollut ehkä vähän hämmentävääkin huomata, että juuri nyt pieninkään osanen minusta ei haikaile lemmikin perään. Vaikka esimerkiksi koirat ovat ihan kivoja, ne ovat minulle nykyisin vain sitä – ”ihan kivoja”. Vaadittava vaivannäkö lenkitysten, karvojen myötä eksponentiaalisesti kasvavien siivoustarpeiden, hoitopaikkojen keksimisen sun muun myötä jyrää mielessäni hyvät puolet jalkoihinsa reilusti.
On ollut jännä huomata muutos suhtautumisessani, sillä lapsena suorastaan rakastin eläimiä. Haaveilin monista eri lemmikeistä aina chinchillasta kilpikonnaan. Käytin ison osan ajastani eläinaiheisia tietokirjoja lukien ja lemmikeistä haaveillen. En oikein osaa sanoa, mitä on tapahtunut – ehkä vain aikuistuminen? – mutta enää en kutsuisi itseäni erityisen eläinrakkaaksi, vaikka eläinten hyvän kohtelun tulisi tietysti olla itsestään selvää. Suhteeni eläimiin on muuttunut tosi neutraaliksi.
Kenties nykykulttuurissa tyypillinen lemmikkien yli-inhimillistäminen on osaltaan muuttanut suhtautumistani. Jos lemmikin haluaa ja hankkii, on totta kai tärkeä kohdella sitä hyvin, en tarkoita sitä. Eläin voi olla tärkeä ystävä sekä seuran ja ilon lähde esimerkiksi yksinäiselle. Välillä kuitenkin tuntuu, että niitä nostetaan jo liioitellusti jaulustalle. Jos koiranpentujen kaltoinkohtelu herättää enemmän surua kuin ihmisvauvojen, ollaan esimerkiksi minusta jo liian pitkällä.
Aika siis näyttää, tuleeko meille vielä joskus karvainen kaveri vaiko ei. Lapset eivät ole osoittaneet erityisen voimakasta mielenkiintoa eläimiin, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos joku heistä vanhempana innostuu jostakin tietystä lemmikistä kunnolla. Tai mistä sitä tietää, jos vaikka viisikymppisenä haluamme miehen kanssa ulkoilumotivaattoriksi lenkkikaverin. Toistaiseksi olemme kuitenkin tyytyväisiä eläimettömänä taloutena.