Vuosikymmen, jona kasvoin aikuiseksi

Uusi vuosikymmen starttaa aivan kohta. Itse vuoden vaihdos ei tunnu minulle miltään erityiseltä uuden alulta: jatkan elämää tammikuussa ihan samaan tapaan kuin nyt tänäkin vuonna. Olen kotona vauvan kanssa, seuraan hänen kasvuaan, nautin yhteisestä ajasta ja perheeseen keskittymisestä ja palaan syksyllä takaisin tuttujen yliopisto-opintojen pariin. Mitään superihmeellistä ei ole ainakaan vielä näköpiirissä vuodelle 2020. Mutta vaikka arkeni ei muutu vuosiluvun mukana, juuri tähän vuodenvaihteeseen liittyy silti mielessäni tietynlaista erityistä haikeutta ja merkityksellisyyttä. Ei niinkään kokonaan uuden vuosikymmenen muodossa, vaan sen muodossa, mitä kymppiluvulta pois siirtyminen jättää taakse.

Minulle 2010-luku on ollut ennen kaikkea siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen. Tuntuu hurjalta ajatella, miten paljon kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Koko minun nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni. Vuonna 2010 olin yläkoulua aloitteleva epävarma teini, nyt vuosikymmenen viimeisenä vuotena olen äiti ja vaimo. 2010-lukuun ovat mahtuneet niin yläkoulu, lukio kuin yliopisto-opinnotkin. Parisuhderintamalla olen matkannut siitä tytöstä, joka kirjoitteli matikantunnilla kaverin kanssa ihastukseen liittyviä viestilappuja, ensin seurustelukumppaniksi ja sitten kihlatuksi ja aviovaimoksi. Olen muuttanut lapsuudenkodista omilleni yhteen miehen kanssa. Vuoden 2010 alussa olin 12-vuotias lapsi, nyt 22-vuotiaana minulla on oma pieni tytär. Aika uskomatonta.

Mitä kaikkea näihin vuosiin sitten oikein on mahtunut? Vuonna 2010 kävin kesäleirillä, joka oli ehkä ensimmäinen pieni sysäys kohti oman uskonelämäni vahvistumista. Aloitin yläkoulun, joka oli ala-asteeseen verrattuna ihan uusi maailma, paljon raadollisempi. Onneksi tuttu alakoululuokkamme säilyi ennallaan ja porukkamme hyvä yhteishenki toimi suojakilpenä ympäristölle, jossa hierarkialla, hupparin merkillä ja hiustenpidennyksillä oli enemmän väliä kuin missään. Vuoden 2011 määrittävintä sisältöä oli ratsastusharrastukseni. Kävin vuokraamassa erästä hevosta hyvän ystäväni kanssa ja lähennyimme hurjasti. Talleilun lisäksi meitä yhdisti toive omasta poikaystävästä ja siitä seurannut jatkuva ihmissuhteiden analysointi. Hänen ja parin muun luokkalaiseni kanssa meillä oli myös yläasteiässä oma bändi.

Vuonna 2012 kävin oman seurakuntani rippikoulua vastaavan leirin, jossa koin henkilökohtaisen uskoontuloni. Aloin käydä seurakunnassa vuosikausien tauon jälkeen, ja vaikka alku oli kivikkoista ja koin oloni yksinäiseksi (en niinkään muiden käytöksestä vaan omasta suojamuuristani ja epävarmuudetsani johtuen), en halunnut luovuttaa. Peruskoulun viimeisenä vuotena luokkamme teki ja esitti yhdessä musikaalin, jota olin mukana käsikirjoittamassa. Se oli ihana viimeinen yhteinen projekti vuosikausia tiiviinä pysyneelle luokallemme.

Vuonna 2013 aloitin lukion ja pääsin vähitellen kunnolla sisälle seurakuntakuvioihin. Menin mukaan vapaaehtoistoimintaan, ystävystyin nykyisen parhaan ystäväni kanssa ja pyörin kirkolla parhaimmillaan neljäkin kertaa viikossa. Pidin lukio-opiskelusta, vaikken onnistunutkaan saamaan koulusta samanlaista selkeää omaa kaveriporukkaa, jollainen minulla oli ollut yläasteella. Sosiaaliset kuvioni olivat pääasiassa seurakunnassa. Vuosina 2014 ja 2015 teimme kirkkopoppoolla reissut Lontooseen hengelliseen tapahtumaan, mistä jäi hyvät muistot. Vuoden 2014 kesänä myös tapailin ensimmäistä kertaa jotakuta. Suhde itseäni reilusti vanhempaan, vaikeasta taustasta tulleeseen mieheen oli lyhyt, epätasapainoinen ja jälkikäteen ajateltuna aika vahingollinenkin. Onneksi ymmärsin lopettaa sen melko nopeasti.

Vuoden 2015 keväänä seurakuntaporukkaamme tuli uusi tyyppi, komea vaaleatukkainen poika, joka oli minua muutaman vuoden vanhempi. Tykästyin hänen ulkonäköönsä heti, mutten ajatellut minulla olevan mitään mahdollisuuksia, joten pyrin unohtamaan asian saman tien. Olin muutenkin kyllästynyt jo ajat sitten läpi yläkoulun ja lukion jatkuneeseen seurustelukumppanin toivomiseen ja tuumin, että tapahtukoot kun tapahtuu. Kaiken lisäksi eräs toinenkin henkilö kirkolta oli pojasta kiinnostunut enkä halunnut saada mitään turhaa draamaa aikaiseksi. Pakkaa sekoitti vielä toinenkin poika, joka ilmaisi olevansa minusta kiinnostunut. Kunnon kolmiodraamameiningit! En ollut ihan varma, mitä tuumin tästä toisesta pojasta: hän oli ihan jees ja arvelin, että olisi hyvä idea antaa hänelle mahdollisuus, mutta aika pian totesin, että ei nappaa. Ja sitten ihan yllättäen tämä komea blondi kertoi tykkäävänsä minusta. Olin hämmentynyt mutta onneni kukkuloilla! Aloimme saman tien tapailla tiiviisti ja olimme hommassa mukana täysillä tositarkoituksella. Vaikka omat epävarmuuteni ja sitoutumiseen liittyvät pelkoni värittivät alkutaivaltamme vahvasti, hän ei ollut lähdössä minnekään. Pian vietin lähes kaiken vapaa-aikani hänen luonaan.

Syksyllä 2015 starttasi abivuoteni. Olin koko tuon lukuvuoden 2015-2016 varsin keskittynyt seurusteluun enkä ehtinyt stressata kirjoituksia niin paljon kuin mitä olisin ilman parisuhdetta varmasti tehnyt. Mutta se oli oikeastaan yksinomaan positiivinen asia. Helmikuussa viimeisetkin epävarmuuden rippeeni suhdetta kohtaan olivat karisseet ja menimme kihloihin. Olen aina ollut sitä mieltä, että kihlaus on nimenomaan lupaus avioliitosta asap eikä mikään ”katsellaan sitten muutaman vuoden päästä” -kortti, ja koska emme haaveilleet suurista häistä, saimme juhlat kasaan vaivatta neljässä kuukaudessa. Kaksi viikkoa ylioppilasjuhlien jälkeen astelimme alttarille parinkymmenen lähimmän ihmisen läsnäollessa. Parin viikon päästä pidimme vielä erilliset kekkerit kavereille.

Avioliiton alkutaival kesällä 2016 oli raskasta, koska olin samaan aikaan hääjärjestelyjen kanssa ensimmäisissä kesätöissäni siivoojana. Lisäksi muutimme heinäkuussa mummoni vanhaan asuntoon, joka oli vielä pullollaan hänen vanhoja tavaroitaan. Tuntui, että mielessä oli miljoona asiaa. Yhteinen arkemme sujui kuitenkin hyvin ja syksyllä aloitin opiskelut yliopistossa. Nautin tosi paljon korkeakouluopinnoista, kuten kaikista muistakin kouluista siihen asti.

Vuosi 2017 kului opiskeluiden ja tavallisen avioelämän ehdoilla. En saanut kesäksi töitä, mikä oli lopulta aika ihanaa, koska ehdimme lomailla rauhassa yhdessä ja käydä muun muassa avioliittoleirillä. Mies vielä etsi suuntaansa työelämässä ja oli työkokeilussa ja palkkatuettuna työntekijänä eräässä diakoniajärjestössä. Keväällä 2018 olin oman alani harjoittelussa ja pidin siitä kovasti. Opinnot eivät kuitenkaan olleet vielä tarpeeksi pitkällä, jotta olisin saanut oman alan kesätöitä, joten olin kesän töissä kaupassa. Koin työn todella stressaavaksi ja olinkin koko kesän aika väsynyt ja ahdistunut.

Mies oli innostunut kevään aikana kunnolla erääseen alaan liittyvistä teemoista ja päättänyt pyrkiä tosissaan opiskelemaan. Syksyllä 2018 hän starttasi korkeakouluopintonsa ja minulla alkoi kolmas opiskeluvuosi. Aloin myös kirjoittaa tätä blogia. Kesällä olimme alkaneet puhua vakavissamme lapsen yrittämisen ajankohdasta ja syksyllä jätimme ehkäisyn pois. Marraskuussa tein positiivisen raskaustestin. Kevät 2019 kului kandin teon ja raskausmeininkien parissa. Sain kanditutkinnon sopivasti keväällä pakettiin ja pystyin ottamaan kesän lomailun ja loppuraskaudesta nauttimisen kannalta. Mies teki kesäopintoja. Heinäkuussa pieni tyttäremme sitten syntyi ja mullisti arkemme. Tämän syksyn olen ollut kotona hänen kanssaan miehen jatkaessa opiskeluja.

Tuskin mikään muu vuosikymmen tulee olemaan näin mullistava ja elämää muuttava. Selasin tätä postausta kirjoittaessani vanhoja kuviani vuosien takaa, ja vaikka minulla ei edes ole tietokoneella muita kuin kännykkäräpsyjä suunnilleen vuodesta 2014 eteenpäin, jo niiden katsominen toi mieleen lukemattomasti muistoja. Miten erilaiselta kaikki, minä mukaanlukien, näyttävätkään!  Harmi, etten voi anonymiteettisyistä julkaista kuin tällaisia satunnaisia otoksia esineistä ja hetkistä. Mutta olen tosi kiitollinen ja onnellinen kaikista noista vuosista. Minulla on ollut ehdottomasti hyvä vuosikymmen.

Seuraavalta kymmeneltä vuodelta toivon työuran aloittamista, lisää lapsia sekä omaa kotia. Mutta tuskinpa elämäni on 32-vuotiaana niin radikaalisti erilaista kuin verraten nykyhetkeä vuoteen 2010. Tykkään muistella menneitä ja miettiä tulevaa, mutta on aika ihanaa huomata, että kaikki ajanjaksot elämässäni ovat olleet ainakin jollakin tapaa hyviä. Erilaisia, mutta silti tärkeitä ja pääasiallisesti onnellisia. Toivottavasti voin kymmenen vuoden päästä sanoa samaa 2020-luvusta!