Olin eilen torstaina viiden pisteen korva-akupunktiohoidossa toista kertaa hoidattamassa itseäni alkoholin liikakäytön vuoksi (toivottavasti myös puolisoni kanssa yhdessä tulevaisuudessa). Olin siellä yksin ajatuksieni kanssa kolme varttia. Nukahdin viimeiseksi vartiksi neulat korvissa ja kotiin tullessani vetoni oli niin poissa, että torkuin koko päivän, vaikka kotona odotti nousuhumalassa oleva puoliso ties monettako päivää. Ilta päättyi kyyneliin, kuten moni tietää, mitä laskuhumalassa oleva puoliso voi suustaan päästää.

Unet olivat hoidon jälkeen aamulla herätessä todella ahdistavia vaikka nukuinkin tosi hyvin.

Shenmen, ehkä se tärkein akupunktiopiste – kehon ja mielen tasapainotus, ahdistuksen poistaja. Tuo ahdistus, todennäköisesti kaikkien ongelmien aiheuttaja. Kukapa ei ryyppäisi, jos jokin ei ahdistaisi mieltä. Minä en halunnut ottaa eilisen hoidon jälkeen pisaaraakaan tänä viikonloppuna, kunnes ahdistus palasi. Mutta muutama olut vain kohtuuden  rajoissa.

Mutta palataanpa siihen tärkeimpään asiaan eli siihen, mikä on se fiilis, haluaako hoidon jälkeen vetää vielä viinaa? Haluaa kyllä ensimmäisen kerran jälkeen, kun perjantai koittaa, mutta toisen ja kolmannen kerran jälkeen alkaa rattaat pyörimään päässä. Mutta sen rinnalla pitää olla se tuki, miten hoitajat päihdeklinikalla sinua tukevat.  Se on sitten jokaisesta itsestään kiinni, miten haluaa loppuelämänsä käyttää.  Täytyy olla rehellinen ennenkaikkea.

Täytyy valita viinan ja rakkaittensa väliltä.  Elämänsä väliltä.

Palaan vielä alkuun eli akupunkitohoidon jälkeisiin uniin. Hoito selvästi sysää alitajunnan käsittelemään asioita. Se näyttää aika pahojakin asioita, jotka on pakko käsitellä yksin, mutta tukikaan ei olisi pahasta. Luulen, että ne asiat, mitä näytetään on hyvä pohtia itsekseen.