Ulkona on helle. Sisällä on niin kuuma, että hikoilen ja olo on tuskainen. Maha on niin pinkeä, että oksennus on jo kurkussa. Makaan sohvalla. Toisella puolella sohvaa on tyhjiä sipsipusseja. Tyhjiä karkkipusseja. Rasvan tahrimia paperipusseja. Jätskituutin kääreitä. Suklaalevyn foliot. Burger Kingin paperipussi.

Päässä pyörii vain, että miten tässä taas näin kävi. Samat ajatukset, jotka ovat pyörineet päässä ihan liian monena päivänä. Itseinho on niin järkyttävän suuri, että menen vessaan. Avaan käsienpesualtaan hanan. Tungen sormet kurkkuun ja laitan silmät kiinni. Oksennan pahan oloni pois.

Vaikka pitäisihän mun jo tietää, että ei se paha olo ja ahdistus sinne pönttöön mene. Ei sitä voi huuhdella nappia painamalla kunnan viemäristöön. Sisälle se jää, niinkuin aina ennenkin. 

Katson itseäni pelistä. Turvonneet silmät vuotaa ja naama on punainen. Katson pitkän aikaa, pidempään kuin yleensä. Elämä ei voi jatkua näin. En halua inhota itseäni. En halua elää näin.

Sanotaan, että ensimmäinen askel paranemiseen on myöntää itselleen ja muille että tarvitsee apua. Joten kyllä, olen ollut pitkään sairas ja tarvitsen apua. 

Olen valmis parantumaan.