Juuri kun kuvitteli selvinneensä imetys-korvikedebatista, tajuaa astuneensa keskelle sotatannerta. Kiinteiden ruokien aloitusikä, järjestys, laatu ja määrä ovat sen sadannen tutkimustuloksen ristitulessa, ja jokaista periaatetta vastaan tuntuu löytyvän viisitoista vastalausetta. Kulttuurien monimuotoisuudesta ei saa tukea, päinvastoin: eri maiden suositukset poikkeavat toisistaan aina vähintään yhden väittelyn verran.

Liika tieto tuntui lisäävän vain tuskaa, joten lakkasin lukemasta aiheesta sen enempää ja päädyin siihen lopputulokseen, että maalaisjärjellä varmaan kasvattaa ihan kelvon lapsen. Jos ehdin itse tehdä ruoat, niin hyvä. Jos en ehtisi kokata, niin olen silti ihan hyvä äiti. Ehkä on hyväkin totuttaa poika myös purkkiruokaan, koska se voi monessa käänteessä – varsinkin liikkeellä ja matkustaessa – olla kätevä ratkaisu.

Hetken aikaa hifiäitien ruokakeskusteluita seurattuani otin perusperiaatteeksi myös sen, että minun täytyy googlaamatta tietää, mitä kukin lapselleni syöttämistä raaka-aineista tarkoittaa ja pitää sisällään. Se kun ei tuntunut olevan enää mikään itsestäänselvyys. Nykyaikainen lastenruoan reseptivihko sisältää asiaan perehtymättömälle niin hurjan liudan täysin tuntemattomia raaka-aineita, että epäilen, ehtisinkö enää tehdä mitään muuta kuin metsästää näitä erikoisaineita milloin miltäkin maalaistorilta. Suosisin mielummin hyviä puhtaita perusraaka-aineita ilman mitään mustikkaa kummempaa superfoodia.  

Kuorittuani ensimmäisen kilon porkkanoita pojan soseita varten, tunsin piston sydämessäni: vihannesten olisi varmaan pitänyt olla luomua? Huonon äidin omaatuntoa ja ruoan hyvyyttä kompensoidakseni käytin keittämiseen vauvoille sopivaa pullovettä. Termi herättää varmaan joko huvitusta tai kysymyksiä (tai molempia) suomalaiseen ihanan raikkaaseen ja maukkaaseen luksus-kraanaveteen tottuneelle (voi miten sitä onkin ikävä!!).

Täällä kraanavesi on kyllä juomakelpoista, mutta erittäin kalkkipitoista (eikä omasta mielestäni maistu riittävän raikkaalle). Yksikin suihkussakäynti, ja hanan kaikki metallipinnat ovat harmaiden tiplujen miehittämiä (tämä on pakko myös perfektionistin hyväksyä, mutta se on useamman vuoden henkisen itsekamppailun tulos).

Hanavettä ei kuitenkaan suositella pikkulapsille annettavaksi, ehkä juuri kalkkipitoisuutensa, tai vaihtelevamman laadun, vuoksi. Ja kun täällä ei luonnostaan ole yhtä ihanaa vettä kuin Suomessa, samaa fiilistä yritetään usein jäljitellä lisäämällä pullovesiin kaikenlaisia enemmän tai vähemmän luonnollisia mineraaleja. Kerran pullonsuusta vesipullon tyhjennettyäni sain lopuksi kurkkuuni kasan hiekkaa – tai siltä se ainakin tuntui – ne oli kai niitä ”hyvää tekeviä mineraaleja”. En kyllä lapselleni juottaisi.

Vauvoille sopivaa pullovettä varten on ihan oma merkkinsä, joten se on sentään helppo tunnistaa:

Seuraava soseeksi suunnattu porkkanaerä oli sitten sitä luomua. Tunsin itseni hyväksi äidiksi kun kannoin selkä vääränä kaikenlaista luomuruokaa kotiin. Huomasin vasta, jälleen koko erän kuorittuani, että luomuporkkanat tulevat Italiasta. Italiasta asti?! Onko se nyt sitten hyvä? Koska porkkanat porisivat jo liedellä (ja tällä kertaa höyryttymässä, oli se nyt sitten parempi tai ei), en lähtenyt niitä sieltä takaisin vetämään. Sen sijaan kirjauduin google mapsiin ja tuudittauduin sillä tiedolla, että italialaisten luomuporkkanoiden ostaminen on maantieteellisesti melkein sama, kuin helsinkiläisenä ostaisi luomuvihanneksia, jotka on kasvatettu Keminmaassa.

Olkoonkin, että luottaisin Keminmaan vihanneksiin enemmän.

Päädyin lopulta luomuun siksi, että täällä Saksa, Ranska ja Belgia ovat ”lähialueita”, ja koska oletan näiden maiden kasvis- ja lihatuotannon olevan massiivista, jäin miettimään, kuinka paljon erilaisia kemikaaleja tehotuotanto mahtaa edellyttää (ihan jo itseni vuoksi jätin googlaamatta tästä sen enempää tietoa ja perustin valinnan pelkkään olettamukseen). Vaihtoehtoisesti suosisin luxemburgilaisia vihanneksia ja lihaa, koska paikallistuotanto on aika pienimuotoista ja lähinnä vain maan omiin tarpeisiin suunnattua – sillä tuskin tavoitellaan mitään huipputuloksia perunaosakemarkkinoilla.

Mutta toisaalta Luxemburgissa (siinä missä varmaan muuallakin Euroopassa) asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Pelkkä lehtikuvien näkeminen Kiinasta saa miettimään, olisiko siellä luomulla yhtään mitään merkitystä, jos ilmansaasteet ovat sitä tasoa, ettei eteensä näe sataa metriä pidemmälle? Lisäksi olen lukenut, miten yleisiä elintarvikeväärennökset Kiinassa ovat. Suomalaisena olisi oikeasti todella pelottava ajatus, jos ei voisi luottaa elintarvikkeen tuoteselosteeseen – vaikka tuotteen nimi sitten olisikin lihapullien ja proteiinirahkojen tapaan aavistuksen harhaanjohtava.

Amerikkalainen  ystäväni kyseli eilen lapsenruoaista ja totesi, että ainakin Euroopassa on paljon rajoitteita, joilla voidaan (ainakin osin) taata ruoan hyvä laatu. Ihmettelin ääneen, mihin rajoitteisiin ystäväni viittasi – ja vastaus johti aiheen toiseen aiheeseen, joka suurena tuntemattomana alkaa äkkiä pelottaa. Geenimanipuloitu ruoka on Amerikassa jossain määrin arkipäivää, ja jopa ystäväni totesi samaan hengenvetoon, että tietää itsekin aiheesta aivan liian vähän.

Kun tulin tutuksi englanninkielisten GMF/GMO (Gene Manipulated Food/Origin) lyhenteiden kanssa, bongasin melkein samantien erään (aikuisille suunnatun) brittielintarvikkeen kyljestä merkin, joka osoitti, ettei tuotteen valmistuksessa ole käytetty mitään geenimanipuloitua alkuperää olevaa raaka-ainetta.

Tuollainen ikoni aiheuttaa kyllä helposti ”Herra Snellmanin angstin”: jos elintarviketuottaja ilmoittaa, ettei käytä tuotteissaan natriumglutamaattia, julkilausuma välittömästi kyseenalaistaa kaikkien muiden vastaavien tuotteiden sisällön (huolimatta siitä, vaikkei olisikaan ihan selvää, mitä se natriumglutamaatti on tai miksi se olisi vahingollista [jos ollenkaan]).

Toisen ”ongelman” lastenruoassa amerikkalaiset jakavat ranskalaisten kanssa. Sokeri on tapetilla Luxemburgissa Ranskan vaikutuksen myötä toisella tavalla kuin Suomessa. Vaikka sokeria kehoitetaan välttämään täällä ensimmäisen ikävuoden ajan (ja lastenruokaoppaissa ihan erikseen mainitaan, ettei tuttia saa kastaa sokeriin, vaikka lapsi saattaisi siitä kuinka pitääkin) – sen jälkeen tuntuu, että makeaa on lähes mahdotonta välttää. Kaupan kassa saattaa tarjota murjottavalle parivuotiaalle karkkia ilman vanhemman lupaa. Päiväkodeissa yleinen käytäntö on pienestä pitäen iltapäivän goûter, neljän maissa tarjottava makea välipala, joka Ranskassa voi tarkoittaa leivonnaista, täällä kai useimmiten hedelmää (ainakin toivon niin!).

Ja tämä pätee myös aikuisille suunnattuun ruokaan: on täysin mahdotonta löytää vaikkapa muroja, jotka eivät olisi sokerihuurutettuja tai suklaalla kuorrutettuja (ja valikoimaa löytyy sentään 20-30 eri laadun verran). Jopa raskausajan vitamiinit maistuivat suklaalta. On melko yleistä syödä aamupala toimistolla, ja tavallisin näky on pain au chocolat (suklaalla täytetty croissant) tai sokerilla ja mantelilla kuorrutettu rinkeli. Ranskalainen pomoni aina naureskeli juustolla ja vihanneksilla täytetyille voileivilleni, koska hänen ruokavaliossaan se olisi ennemmin lounas kuin aamiainen.

Mutta ainakaan ranskalaisia katsoessa ei vaikuta siltä, että makean osuus ruokavaliossa aiheuttaisi keskimäärin mitään merkittävää kansanterveydellistä riskiä. Ehkä kysymys on makean oikeasta määrästä ja laadusta – sen salaisuuden kyllä tietäisin itsekin mielelläni.

Perusterveellinen ruokavalio pienelle lapselle ei loppujen lopuksi kovin kummoisia kommervenkkejä vaadi. Tässäkin pätee sama kuin missä tahansa muussa vanhemmuuden kysymyksessä: tekee niin kuin itse näkee parhaaksi. Niin että tuntee itse itsensä hyväksi äidiksi. On lopulta kai aikalailla täysi mahdottomuus nähdä vaikkapa viisivuotiaista, onko senhetkisiin mittoihin kasvettu purkki- vai luomuruoalla.

On yksi käytännön neuvo, minkä näiden parin kuukauden kiinteiden lastenruokien kokemuksella voin varmuudella sanoa herättämättä sen suurempia ristiriitoja.

Älä käytä valkoisia vaatteita. Itsesi tai lapsesi päällä. Oranssia ruokaa on yllättävän paljon.