”Ääääää, ääääää… ääääääää….. ääääääää”. Pieni itkee. Kasvutahti on niin hirmuinen. Eihän se valtavan nopea kasvu ilman kipuja synny. Esikoinen temppuilee ja huutaa koska kasvu isosiskoksi ei ole helppoa. Minä yritän kasvaa hyväksi kahden lapsen äidiksi. Yritän olla kaikessa tosi tosi hyvä. Yritän, yritän ja yritän. Välillä tunnen olevani tyytyväinen kaikkeen, välillä tuntuu ettei mikään ole hyvin.

Pitkän etsinnän jälkeen tuntui siltä että olimme löytäneet omakotitalon ja elämä taloyhtiössä saattaisi jäädä menneeseen aikaan. Onhan omakotitalo ollut aina toiveissamme. Nyt kotimme on myynnissä ja odotamme jännityksellä mitä tapahtuu. Muutammeko vaiko emme. Jos muutamme niin koska. Tuleeko ketään näytölle. Kahden pienen ihmisen kanssa kodin järjestäminen täydelliseen tiptop kuntoon näyttöä varten on aika haasteellista. Ei mahdotonta, mutta haasteellista.

Puolisoni toivoo yli kaiken että asunnon vaihto onnistuisi. Minusta tuntuu että yhtenä päivänä haluan yhtä, toisena toista. Asiaa vaikeuttaa se, että omakotitalo ei ole vielä valmis, eivätkä kuvitelmani lopputuloksesta aina vastaa todellisuutta. Ei vaikka kuinka yritän ymmärtää mittasuhteita ja neliöitä. Hahmotuskykyni ei vain ole riittävä moiseen. Ymmärrän vasta sitten kun näen asiat valmiina.

Esikoisen syntymän jälkeen elämä oli yhtä vaaleanpunaista onnen tunnetta. Oli ihana koti, puoliso, ja pitkään odotettu pieni nyytti.  Mutta nyt, nyt elämämme on kaaoksessa. Kotimme on edelleen ihana, mutta asuinympäristö ei. Puoliso on koko ajan hermo kireällä kun muutokset töissä stressaavat ja pelko asuntokaupan epäonnistumisesta ja unelman menetyksestä hiertää mieltä. Lapset ovat ihania, mutta jatkuvaa itkua ja kiukuttelua on välillä vaikea sietää. Koti ja lapset ovat täysin harteillani. Tunnustan, olen väsynyt ja välillä itken salaa öisin.

Elämä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa pikkuisen syntymän jälkeen. Tuntuu ettei puolisoni kuule minua ja tuntemuksiani, vaikka hyvin avoimesti niistä puhunkin. Miehet… Monta muutosta muutamassa viikossa, yövalvomisia ja sairastamisia. Ei kai se kumma ole että välillä vähän väsyttää. Kasvaminen uudenlaiseen elämäntilanteeseen ottaa aikansa. Kodista luopuminen on minulle vaikeaa. Siitäkin huolimatta, että tiedän ettei asunto tunnu enää kodilta kun sieltä kantaa viimeisen muuttolaatikon ulos.