Monen perheen ilona on oma lemmikki. Niin myös meillä. Olemme viimeisen kahdeksan ja puolen vuoden ajan saaneet nauttia pikkuisen koiramme olemassaolosta. Koira on tullut elämäämme vuoden parisuhteen jälkeen. Se on meidän karvainen lapsemme.

Esikoista odottaessani tiesin että tuleva perheenlisäys ei tule olemaan karvalapsellemme helppo pala. Se oli saanut nauttia syliajasta täysimääräisesti kenenkään sitä häiritsemättä. Muutenkaan lapset eivät ole olleet karvalapsemme mieleen, mutta luotin siihen että koiruus sopeutuu uuteen perheenjäseneensä ennen pitkää. Niin kuin kävikin.

Esikoista odottaessani, päivää ennen laskettua aikaa, vanhempani joutuivat lopettamaan oman karvalapsensa. Koiran joka tuli perheeseeni minun ollessani 13-vuotias. Iäkkäästä koirasta luopuminen oli todella vaikea paikka. Siitäkin huolimatta että me kaikki järjellä ymmärsimme ettei vaihtoehtoja ole.

Nyt kun uuden pienokaisemme laskettu aika lähestyy, olemme joutuneet vaikean paikan eteen. Tämän vuoden alussa selvisi että omalla koirallamme on pahoja terveysongelmia. Nopeasti saadun hoidon ja lääkityksen tuloksena kunto koheni ja kaikki vaikutti hyvältä. Noin kuukausi sitten tilanne heikkeni yhtäkkiä. Eläinlääkärin luokse mennessä olin varma että palaan sieltä yksin, mutta käynnin jälkeen olin varovaisen toiveikas karvalapsemme kuntoon saamisen suhteen ja puolisoni uskoi siihen täysin. Lääkitys ei kuitenkaan tällä kertaa ole auttanut. Voimme vielä kokeilla toista lääkettä ja katsoa saako koiramme vielä sen avulla elämisen arvoisia päiviä. Seuraavat viikot näyttävät miten käy. 

On vaikeaa yrittää keskittyä olemaan positiivinen ja järjestämään asioita valmiiksi uutta vauvaa varten, kun samalla mieli on täynnä murhetta karvalapsesta. Sanonta siitä että suku antaa tilaa näyttää koskevan meidän perheemme tapauksessa lemmikkejä.

Tattadada-da-daaaaa! Lantion kuvaus on takanapäin ja kuvauksen tuloksetkin on selvillä. Ahtautumalla pieneen putkeen saadaan selville merkillisiä asioita. Magneettikuvauksen jälkeen pohdin, miten ihmeessä isokokoiset ihmiset mahtuvat tuohon putkiloon?? Möhömahan kanssa tuntui jo siltä, että ”HELP! Vatsani jää kiinni putken yläreunaan!” Mutta ehei, sovin putkeen aivan hyvin. Kuvaus kesti kaikki viisi minuuttia ja sen jälkeen olinkin vapaa poistumaan.

Viime viikolla kävin kuuntelemassa lantion tuomion. Minut otti vastaan (vaatimattomasti toista tuntia myöhässä…) tympiintyneen näköinen kuivakka mieslääkäri, joka ilmoitti ennen kuin ehdin edes istua, että ”ei sun lantiossa mitään vikaa ole. Se onnistuuko synnytys on niin monesta asiasta kiinni”. Siinä hetkessä v-käyräni otti melkoisen nousukiidon kohti kattoa. Olin odottanut monta tuntia kuunnellakseni ensi töikseni vähättelyä! Mieleni teki huutaa, että ”ihanko totta herra Sherlock! Minä tietääkseni olen käynyt läpi yhden erittäin vaikean synnytyksen ja koska sinä et ole eläissäsi tuupannut itsestäsi ensimmäistäkään lasta ulos, on aivan turha tulla sanomaan minulle mitään siitä että synnytyksen onnistuminen on monesta asiasta kiinni. Kyllä minä jumalauta sen tiedän!” En kuitenkaan sanonut mitä ajattelin, totesin vain kuivasti, ”no sepä hyvä”. Tämä herra lääkäri ilmeisesti kuvitteli että olen paikalla vain ”turhaan”. Eipä tainnut setä tietää että neuvolalääkärin epäilyjen vuoksi lantioni oli kuvattu.

Kuivakan keskustelutuokiomme (yllä) jälkeen tutkailtiin jälleen vauvaa ultralla. Edellisellä käyntikerralla lääkäri oli sitä mieltä että pienokainen on vähän liiankin pieni, mutta kuivakan mieslääkärin arvion mukaan lapsi on ihan ok kokoinen. Käyntikertojen välillä pikkuinen oli kasvanut parissa viikossa 1200 grammasta 2 kiloon. Jotenkin arvelisin että jomman kumman arvio meni hieman metsään? 😀

Jotain uuttakin ultrassa havaittiin. Poikkitilasta on siirrytty nyt perätilaan. Poikkeavasta tarjonnasta johtuen pääsen jälleen kerran palaamaan äitipolin odotustilaan muutaman viikon kuluttua. Pyysin ajan heti aamuksi, toivoen ettei ensi kerralla tarvitsisi odottaa monta tuntia omaa vuoroaan. Ja jos oikein hyvä onni on matkassa, lääkärikin voisi olla vielä iloisella mielellä aamupuolesta 🙂